Lapsuuden vietin useita paikkoja kierrellen isäni ammatin johdosta. Omat arvoni olen omaksunut niistä yhteisöistä, missä olen asunut. Kuusi koulua tuli tutuksi perusopinnoissa. Alakoulu pohjanmaalla ja siitä eteenpäin Kaarinassa. Kesät vietin pääosin kesälapsena Vimpelissä, Pokelan kylässä isäni lapsuusmaisemissa. Itse olen miettinyt, että siinä on yksi luonteeni muovaajista.

Uusissa kouluissa ja kaveripiireissä piti aina tutustua ja selvitä. Pohjanmaa toi luonteeseen positiivisuutta ja rauhaa.Liikkuva elämäntapa ei ollut omiaan sitouttamaan mihinkään liikunnalliseen harrastukseen. Pohjanmaalla pelasin tietysti pesäpalloa. Seinäjoen Maila-Jussit oli seura, punaiset verska-asut olivat kulutustavaraa.

Etelään muutettaessa ei pesäpallosta ollut tietoakaan. Juoksuun oli luontaisia ominaisuuksia, sillä muistan 3. luokalla saaneeni liikuntakerhosta palkinnoksi kompassin 60m kisan voitosta. Muistan myös, että tästä intoutuneena osallistuin koulun suunnistuskilpailuun Jouppilanvuoren rinteillä Seinäjoella. Olin ainut keskeyttänyt, sillä eksyin heti alkumetreillä.

Aloitin juoksuharrastuksen lukion kolmannella, sillä tavoitteenani oli päästä lukion jälkeen nopeasti armeijaan ja ottaa sieltä vielä hyviä kokemuksia elämään. Kunto piti olla kohdillaan, jos halusi varusmieslentäjäksi Kauhavalle. Sain yli 3000m kunnon aikaiseksi ja siitä ei ura ainakaan jäänyt kiinni. Lenkkeilystä jäi näin positiivisia kokemuksia nuoruusvuosilta.

Ammattilentäjää ei minusta tullut. Olin 23-vuotias tullessani suoraan kurssilta Turkuun töihin 1.7.1990. Olin vienyt vihille edellisellä viikolla vaimoni Sadun ja esikoisemme oli jo hyvää matkaa alullaan. Tästä eteenpäin paini oli monta vuotta harrastuksenani. Todisteena ei ole mitaleita kaapissa, ei kunniakirjoja seinällä. Palkinnot ovat lihallisempia. Patrik, Niklas, Mikael, Antton ja Tuomas.

Meni vuosia, että itsestä huolehtiminen jäi taka-alalle. Lapset ja vaimo. Vaimo ja lapset ja koira. Seuraavan lenkkikokemuksen muistan, kun kotona alkoi hermoa kiristämään. Tuolloin pakkasin kaksi lasta kärryyn, kolmannen apupyörille fillarin selkään ja sakemannin hihnan päähän.

Pääsin lenkille – helpotti! Kaikesta on loppujen lopuksi kiittäminen vaimoani! Hän on ollut lievästi sanottuna ”hieman liikunnallinen” koko yhdessäolomme ajan. Olen kiertänyt hänen mukanaan useat maratonit ja kyläjuoksut, tehtäväni hoitaa huolto. Berliinissä mm. Bratwurstia ja Cokista maalilinjalle.

Juoksin itse kymppejä ja puolikkaita. Salainen haave oli, että kun 40 täytän, juoksisin maratonin. Pää ei kestänyt. Vuosipäivä läheni, mutta pelko kasvoi. En pystynyt tavoitteeseen, se oli aivan liian pitkä matka tavalliselle miehelle.

Yhtenä käännekohtana muistan ensimmäisen yhteisen matkamme lapsien jälkeen Sadun kanssa. Olin mukana Sadun työmatkalla Nagoyassa, Japanissa. Ensimmäistä kertaa ei mukana yhtään lasta. Kävelimme yhdessä kaupungin pääkatua, pysähdyimme liikennevaloihin ja kuinka ollakaan kätemme hipaisivat toistemme käsiä. Molemmat säpsähtivät todella vahvasti. Emme olleet pitäneet toisiamme kädestä hetkiin. Aina oli joku suodatin välissä repimässä johonkin suuntaan.

Nyt suodattimet, nuo painimme tulokset, olivat isovanhempien suojassa ja me annoimme kipinän leiskua. Tuon jälkeen olen ajatellut, että meillä pitää olla yhteistä, että liitto kestää. Olkoon harrastuksemme liikunta yksi yhdistävä tekijä muiden joukossa.

Tuli seuraava syntymäpäivä. Vaimolta kirjekuori. Lahjaksi sain jäsenyyden TuUL Maratonkouluun. Seuraavan vuoden Paavo Nurmen –maraton oli jo näin siis valmiiksi maksettuna. Enää ei ollut perääntymistietä ja olihan minulla nyt vaimon lupa käydä säännöllisesti tutussa juoksuporukassa treenaamassa hänen asettamaansa tavoitteeseen.

Tartuin syöttiin ja noudatin ohjelmaa. Sinä kesänä juoksimme yhdessä ensimmäisen maratonin. Satu kulki koko matkan kanssani, välillä takaperin, välillä tanssahdellen vierelläni. Juomapaikoilla helähtivät vaimoltani kannustusviestit: ”Älä kävele. Juokse! ”Ilman tuota tukea, olisin kävellyt ja paljon. Tämän jälkeen olin usean vuoden mukana maratonkoulun toiminnassa ja joka vuosi juostiin 1-2 kokomatkaa ja useita puolikkaita sekä kymppejä.

Satu juoksenteli mukana, mutta alkoi laajentaa harrastustaan monipuolisemmaksi. Jalat vähän oireilivat ja triathlon tarjosi hänelle sopivan monipuolisen harrastusmahdollisuuden. Taas oltiin huoltojoukoissa. Itse en pystynyt, en osannut uida. Ylpeä olin silti.Jotenkin triatlon kuitenkin jäi kutkuttamaan. Olin kuntouttanut spinningillä selkäni edellisinä vuosina ja näin ollen tykkäsin pyöräilystä. Juoksu oli tullut jo aikaisemmin jäädäkseen, mutta tosissani en ollut uinut sitten uudenvuoden 1967, jolloin menestyksekkäästi voitin piirikarsinnat.

Taas vaimoni puuttui asiaan. Pian minut oli ilmoitettu uimakursseille ja olin liittynyt Turun urheiluliiton triathlonjaostoon . Kävin Kauhasen uimakursseilla koko talven. Yhdeksän viikkoa yritin selviytyä hengissä. Viimeistä edellisellä kurssiviikolla Antti näytti videon, jossa hänen mukaansa uin, en vesijuossut. Seuraavaksi tavoitteeksi otettiin, että 25 m matkalla pitäisi hengittää muutama kerta. Se kuulemma auttaa asiaa.

Tämä on ensimmäinen vuoteni triathlonistina. Kisko, Säkylä ja TTW:n puolimatka. Pääsin alle kuuden tunnin puolikkaan ja siitä tuli potkua. Luonteeni on varovainen, en halua rikkoa itseäni.

Vuonna 2017 Suomi täyttää 100-vuotta. Olen asettanut tavoitteen tähän juhlavuoteen, jolloin itse täytän 50-vuotta. Haluan tuolloin olla elämäni parhaimmassa kunnossa ja tehdä oman mittapuuni mukaan elämäni kovimman suorituksen kuntourheilun saralla.

Mikä sen on? En vielä tiedä, mutta luulen sen liittyvän yhteiseen harrastukseemme – triathloniin. Joukossamme on minulle mahtavia esikuvia. Tukea saan viereltäni. Kiitos teille kaikille mahtaville uusille ystävilleni tältä vuodelta. Olen nauttinut joka hetkestä.

Share This!

Sunnuntaistoorit