Pullaposkesta teräsmieheksi

Oli kevättalvi 1984. Lukiolaisbändissä soittava 16-vuotias pullaposkinen pojankoltiainen, joka ei edes kintaallaan viitannut urheiluun, piti toisessa kädessään Solifer Suzukin sylinteriä ja toisessa kädessä Brunbergin suklaapusua. Nyt, 30 vuotta myöhemmin, sama kaveri voi tilanteen niin vaatiessa laittaa allekirjoituksensa alle kevytmielisen lisän: 6 x Ironman finisher. Kuinkas siinä niin kävi?

Taas kerran sanonta "kaiken takana on nainen" pitää paikkansa. Nimittäin erään ihastumisen myötä kesällä 1984 aloitin kuntoilun lenkkeilyn merkeissä. Aluksi lenkit olivat n. 3–4 kilsan mittaisia. Tuona kesänä paino putosikin heti 5–6 kiloa. Samoihin aikoihin aloitin myös rautojen kolistelun. Noin vuoteen 1990 asti kestäneellä voimajaksolla penkiltä nousi parhaimmillaan 130 kg ja etukyykystä 100 kg.

Pyöräily sanan varsinaisessa merkityksessä tuli mukaan lukion jälkeisinä aikoina töihin päästessäni. Ensimmäisen vapaauintivedon tarkoituksena oli uida Impparin allasta päästä päähän. Se ajoittui vuoteen 1989. Sitten 90-luvun alussa astui fortuna peliin. Muutin työkaverini kämppään, taloon jossa asui muuan kaveri nimeltään Mika Luoto. Siinä joku kerta fillarilla pihalla koheltaessani en enää muista oliko se Mika vain hänen äitinsä, joka suositteli liittymään Turun Urheiluliiton triathlonporukkaan. Ja sillä tiellä ollaan!

Noilta alkuajoilta parhaiten muistuvat ne hurtin huumorin mausteiset Martinkoulun perjantaiset kuntopiirit. Elokuussa 1992 suoritin ekan kisani, se oli Paraisten sprintti. Syksyllä 1993 jossain kuntopiirissä parikseni osui jokusen soutumitalin hankkinut Eero Lindholm, ja siitä alkoi uusien kaverusten piiiitkä yhteistreenien jakso. Ensimmäinen jakso kesti noin viisi vuotta. Parempaa tuntumaa hakiessa ja kisoja kiertäessä meni 1994, jolloin olin ensimmäisen kerran Joroisilla.

Seuraava vuosi oli sitten jo enempi isompaa touhua. Tulipa lanseerattua semmoinenkin reeni kuin ”juhannusjuhla”. Eli aattoaamusta 145 km:n ajo + 30 km:n juoksu-yhdistelmä. Tälläkin kertaa sanonta ”no pain no gain” piti paikkansa. Tuota treeniä ensimmäistä kertaa tehdessämme oli varsin helteiset oltavat, pyörä meni noin 30 km/h keskarilla ja sen jälkeen juoksuosuuden eka kymppi 45 min nurkille. Sitten alkoi meikäpoika sulaa ja vauhti laskea. Juoksu pysyi kuitenkin alle 5 min/km keskarilla. Kotiin päästessäni olin olkkarissa vatsallani määrittelemättömän pitkän ajan, sen verran sekaisin menivät energiatasoni…

Teräsmiesputkeen

Ensimmäinen Ironman oli helppoa kauraa Nokialla. Maaliin päästessäni aikaa oli kulunut 10 tuntia ja 6 minuuttia. Harmittavan lähelle jäi tuo 10 tunnin alitus, sillä olin pyöränkin päältä pois ainakin 2 kertaa. Näin jälkikäteen on helppoa todeta, että tämän harrastelevan puuhastelijan kaikkien aikojen paras urheilusuoritus oli siinä! Ja tämä kaikki tapahtui aivan lahjattomalle suklaapusujen syöjälle - ja vieläpä heti ekalla yrittämällä.

Olin Nokialla myös 1996, mutta suoritukseni jäi kesken pyörän päällä jumiutuneen selän takia. Seuraavina kesinä otin tuntumaa ulkomaisiin kisoihin. Vuonna 1997 vuorossa oli Saksan Roth, jossa olin jopa alle kympin vauhdissa: uinti tasan tunti + ajo 5.15. Shoppailun väsyttämä kaveri hyytyi juoksun aikana ja pahasti… Ruotsin Kalmarissa tuli käytyä 1998. Se oli vielä silloin ihan Kiskon tyylinen kyläkisa.

Vuorossa oli vähän seesteisempi ajanjakso, osaksi sen ainoan kohdalleni osuneen urheiluvamman takia. Oikea polveni tähystettiin keväällä 1999, tässäkin kohtaa kiitokset J. Ikoselle. Seesteinen ajanjakso johtui osakseen myös reenikamun muuttamisesta hieman kauemmas. Kumpikaan ei lopettanut tätä jo opittua elämäntyyliä, ja näin ollen kroppa ja pää pysyivät ns. stand by-tilassa aina elokuulle 2011 asti. Silloin puhelimen soidessa ja siihen vastatessani kuulin tutun äänen sanovan: ”Mitäs sanot, jos me kaksi viritettäis vielä kerran itsemme täydenmatkan kuntoon?” Eikä toista kertaa tarvinnut kysyä. Tästä projektista tuli tehtyä ainakin Nastolan kolmen Ironmanin suora.

Tällä uudella jaksolla urheiluliiton tri-porukka on ollut täysin eri, mitä silloin 1990-luvulla, pois lukien tietty Mika. Ja vaikka olen aina ollut enempi ”sivussareenaaja”, niin tri-porukat ovat aina olleet kotoisia. Täytyy antaa erityismaininta näille uuden aallon aktiiveille: eli siinä missä 1990-luvulla oli vielä jotain hierarkiaa aistittavissa, niin nykyinen toiminta on niin lähellä täyttä horisontaalista toimintaa kuin vain voi olla. On aivan sama oletko pro vai rookie, tuki on kaikille se sama!

Urheilullisessa mielessä tämä uusi renessanssi-jakso tuo mieleen kesän 2013 nappisuoritukset lyhyillä matkoilla. Itse asiassa 1/10-, 1/4- ja 1/2-matkalla tein jokaisessa PB:t eli henkilökohtaiset ennätykseni - ja tämän kesän puutumattoman Ironmanin.

Kroppa soimaan

Basso on itsessään äärimmäisen yksinkertainen soitin. Ei ole silti ollenkaan selvää, että jokainen saisi sen soimaan kuten haluaa. Toista se on kroppasi kanssa: triathlonin avulla voit löytää ne tarvittavat nuotit löytääksesi sen tunteen, että se olet sinä, joka sitä soitat.

Olen iloinen siitä, että kohtasin tämän lajin. Onnistuneen kropansoitantaharjoituksen jälkeisiä fiiliksiä on vaikea laittaa paremmaksi, puhumattakaan siitä, kuinka paljon hienoja kokemuksia, yhteyksiä ja uusia tuttuja lajin harrastaminen on tuonut mukanaan.

On syksy 2014. Tällä 46 v. koltiaisella, joka soittaa yhden lukiokaverinsa kanssa samassa bändissä, on välillä kädessään Aprilian sylinteri, mutta niitä pullaposkia on turha yrittää enää bongata.