Iloa on treeni-ilo

Liikunnan ilon lisäksi kouluaika opetti minulle sen, että tytötkin voivat käyttää hokkareita, pienemmästä pidetään aina huolta ja ryhmähengessä on voimaa.

Tämä toimikoon positiivisena aloituksena sille, miten liikunnan ilo on tullut elämääni. Jätettäköön siis kertomatta satunnaiset ja epäolennaiset itkupotkuraivarit maastojuoksuissa ja epäonniset pyllähdykset Hippohiihdoissa….

Ystävän kautta mukaan

Ennen triathlonin aloittamista ehdin siis harrastaa kuntoilumielessä niin joukkue- kuin yksilölajeja, muun muassa lentopalloa pelasin melkein seitsemän vuotta. Varsinainen urheilija en ole koskaan ollut, vaan liikunta on pitänyt kropan ja pääkopan kasassa: se on antanut lisäiloa hyviin päiviin ja kannatellut huonojen yli.

Triathlon tuli kuvioihin Turkuun muuttoni jälkeen vuonna 2010, kun ystäväni mies Utriaisen Ilkka houkutteli minut mukaan Turun Urheiluliiton triathlonjaoston treeneihin. Eräänä talvisena iltana uskaltauduin lopulta mukaan tiistaikuntopiiriin – ja sille tielle jäinkin. Porukka otti vastaan paremmin kuin koskaan missään aikaisemmin. Ja ryhmähenki oli – ja on – mahtava, kuin aikanaan kyläkoulussamme.

Kuten yleensäkin, uuden harrastuksen aloittaminen ei ollut täysin mutkatonta. Päänvaivaa aiheutti lähinnä uinti, sillä siihen asti uintisuoritukseni oli tehty lähinnä avannossa, vesijuoksuvyön kanssa tai koulun liikuntatunneilla. Pinnalla toki pysyin, mutta varsinkin hengittämiseen totutteleminen tuotti alkuun jos ei verta, niin ainakin hikeä ja kyyneleitä. Puhaltelin ilmakuplia pesuvatiin ja toivoin, että minulle kasvaisi kidukset. Eivät ne kasvaneet, mutta vähitellen sitä oppi rentoutumaan ja hengittämistä ei tarvinnut erikseen ajatella, vaan pystyi keskittymään itse uintiin. Tekniikkani on edelleen onneton ja vauhtini hidas, mutta uinnista osaan jo nauttia.

Trithlon: tuttavuudesta ystävyydeksi

Pyöräily ja juoksu olivat itselleni ennestään tuttuja lajeja, joissa oli harrastusmielessä kilometrejä kertynyt jo ennen triathlonin aloittamista. Lapsuudessa olen jonkin verran juoksussa kisannutkin. Uusia tuttavuuksia olivat kuitenkin maantiepyörä ja lukkopolkimet. Minulle painotettiin, ettei oikeaksi pyöräilijäksi voi tulla ennen kuin on ainakin kerran kaatunut. Tämän kriteerin olen täyttänyt jo useamman kerran. Nyt kun pyörän – ja varsinkin polkimien – kanssa on tehty sinun kaupat, en luopuisi rakkaasta ajokistani kovinkaan helpolla. Lajeista juoksu on kuitenkin suosikkini, ja luonnikkain. Maratoneista onkin tullut triathlonin oheen tapa haastaa itseään.

Triathlonin antia on ollut ennen kaikkea monipuolinen liikuntaharrastus ja mahtaviin tyyppeihin tutustuminen. Ryhmässä treenaamiseen oli jo niin tottunut, että muutto reilu vuosi sitten Raumalle oli kova paikka. Nyt treenikavereita on löytynyt myös uudesta kotikaupungista, ja samalla on löytynyt takaisin hetken jo kadoksissa ollut treeni-ilo.

Itselleni kilpaileminen ei ole pääasia, mutta itsensä haastaminen on koukuttavaa. Puolimatkan kisat, maratonit sekä muut seikkailut antavat sopivasti fyysistä haastetta opiskelun ja töiden täytteiseen elämään. Kun antaa kaikkensa, voi voittaa ainakin itsensä.