Elämää, hikeä ja kyyneleitä

Hetken mielijohteesta, Piritan yllyttämänä ja perheen kannustamana, päätin osallistua kokeilumielessä Vehmaan teräsmieskisoihin. Varustauduin "huolellisesti" säntäämällä lähimpään Prismaan 5 minuuttia ennen sulkemisaikaa ostamaan maastopyörääni juomapullotelineen. Enempää tai vähempää valmis en olisi voinut olla. 

Uinnin lähtöviivalla seisoin märkäpukukansan keskellä liian pienissä speedoissani. Vaihtopaikalla odotti juomapullotelineellä varustettu Bigfoot-maastopyöräni ja lenkkarit, joita sentään olin satunnaisesti ulkoiluttanut ennen Vehmaan starttia. Kokemus oli ikimuistoinen. Uinnin suoritin sekauintityylillä, kaikki etenemismuodot mukaan lukien. Pyöräilyssä mieleeni jäi eräs tyylikkääseen kelta-mustaan lycraan pukeutunut kanssakilpailija, joka triathlon-pyörällä ohi suhahtaessaan huudahti nauraen "lähdit sitten traktorilla liikenteeseen!". Mukavaa tuottaa iloa kanssakilpailijoille. 

Juoksuun lähdin kankein jaloin, ja ohitin maaliviivan ennennäkemättömän matalalla askeleella, onnellisena siitä, että loppusuora oli alamäkeä. Maalissa oli väsynyt mutta onnellinen mies: olin löytänyt lajini!

Palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Kolme edeltävää vuotta olivat olleet siihenastisen elämäni raskaimmat. Vuonna 2010 olimme toteuttamassa yhtä unelmaa, rakensimme omin käsin omakotitaloa ja perheeseen syntyi kolmas lapsi. Pian Sanni-tyttäremme syntymän jälkeen saimme musertavia uutisia: hänellä oli vaikea oireyhtymä, jolla oli dramaattiset vaikutukset hänen terveyteensä ja kehitykseensä. Kotona oli tuolloin alle kouluikäiset tytär Siiri ja poika Santeri, tontilla kasa kiviä, joista olin ehtinyt taloksi asti nostaa vasta puolet, ja nuorimmainen tytär kävi selviytymiskamppailua TYKS:ssä. Jälkikäteen olen ihmetellyt miten siitä mentiin läpi. 

Noihin vuosiin sisältyi ylä- ja alamäkiä, joiden myötä huomasin, kuinka tärkeää oma jaksaminen on. Hyvä fyysinen kunto, urheilun tuoma endorfiiniryöppy ja ajatusten nollaaminen tuntuivat todella tavoittelemisen arvoiselta. Samanaikaisesti heräsi halu ja tarve lisätä tietoisesti positiivisia asioita omaan elämääni, jotta kaikki ei olisi pelkästään selviytymistä. Ehkä siksi olin valmis tarttumaan tilaisuuteeni Vehmaalla. Ehkä se päätös osallistua kisaan ei syntynytkään ihan hetken mielijohteesta. 

Ensimmäisen triathlon-kokemukseni jälkeen kävin sisäistä dialogia: ehtisinkö, jaksaisinko, voisinko? Sen tiesin, että halusin. Halusin alkaa treenata tätä upeaa lajia. Aloitin omatoimiset juoksu- ja pyörälenkit ja osallistuin puolimaratonille vielä samaisena syksynä.

Kevättalvella 2014 pieni urhea tyttäremme nukkui pois käsivarsillani. Jouduimme tekemään vielä yhden luovutuksen, sen kaikista raskaimman mitä kuvitella saattaa. Omasta jaksamisestani huolehtiminen nousi jälleen arvoasteikossa ylöspäin; oli pakko selviytyä. Samalla korostui haluni elää täysillä unohtamatta elämän herkkyyttä ja monimuotoisuutta. Mitään en voisi pitää itsestäänselvyytenä.

Syksyllä 2014 tartuin puhelimeen tiedustellakseni voisiko tällainen tavallinen kuntoilija päästä mukaan johonkin triathlon-treeniporukkaan. Rohkaistuin mukaan Turun Urheiluliiton yhteisiin treeneihin, joissa minut otettiin todella lämpimästi vastaan. Tästä huikeasta ryhmästä olen saanut paljon voimaa ja iloa. Päivi välillä ihmetteleekin, mitä Impparin uimaveteen oikein on lisätty, kun treeneistä kotiutuu niin onnellisen näköinen mies.

Treenifilosofiani voisi tiivistää seuraavasti: täysillä muttei hampaat irvessä urheilusta, seurasta ja uusista kokemuksista nauttien. Mikäpä sen mahtavampaa kuin omien lasten suusta kuullut kommentit kisan jälkeen. Siiri: "Isi, sä vedit tosi hyvin! Mä oon susta ylpeä!” Santeri: “Sitten, kun mä oon iso niin minustakin tulee triathlonisti!" Jos Sanni voisi, uskon, että hän sanoisi: “Isi, elämä on tässä ja nyt.”