Mielen voitto fysiikasta

Ensikosketukseni triathloniin ajoittuu vuoteen 2005, jolloin inspiraatio tuli, perinteitä kunnioittaen saunan lauteilla; Päätimme ystäväni kanssa riipaista Ikaalisten pikamatkalle kesällä 2006, samana kesänä jolloin esikoiseni syntyi. Ensimmäisen startin muistan parhaiten, koska myöhästyimme siitä tunnin (esikoisen syntymään ehdin). Sen aikaisella kuntotasolla ei yhtään harmittanut jättää starttiviiva, hybridin omistajana. Kaikilla oli kisareleet vimosen päälle ja maaliviivan ylitti voittajana Tom Söderdahl - hengästymättä. Tästä jäi kuitenkin kipinä, joka siivitti Vehmaan lämminhenkisten kyläkisojen kautta moniin koettelemuksiin.

Ikaalisiin minua innosti refluksin vuoksi suoritettu leikkaus, jonka toipumisaikana tein päätöksen kehoni huolehtimisesta. Sillä matkalla olen edelleen. Urheilutaustaa minulla ei ole, vaan olen säästänyt kaiken liike-energian vanhemmalle iälle. Leikkaus jätti haasteen, jonka kanssa olen taistellut monien tuskaisien kilometrien siivittämänä. Että pitikin innostua juuri triathlonista!! Pyörän päällä epäluonnollisessa linkussaadrenaliinia tehoilla pumpaten, sitten ylös juoksemaan pötsin riehuessa omaa elämäänsä. Vertailtaessa johonkin isoon lihakseen esim. takareiden kramppi on kipuasteeltaan höyhensarjaa suolistokramppeihin nähden.

Jatkuvaa kisamasennustaistelua kesti nelisen vuotta, vajaa 15 triathlon starttia, joiden lopputuloksen tiesi jo lähdössä. Epäinhimillistä tuskaa enemmän tai vähemmän. Jokaisessa kisassa päätin myydä releet sekä vaihtaa muuhun lajiin. Triathlonissa ei sentään kehtaa repiä peliverkkareita kesken tapahtuman, sitä ainoaa mikä on päällä. Totaalinen lajiluovuttaminen oli lähellä Kiskossa 2014. Mutta ei!! Jokin tässä lajissa vie täysin mennessään! En luovuta! Itsensä ylittäminen, jatkuva kehittyminen, positiiviset lajikaverit, kokonaisvaltainen terveellisyys ja omien rajojen tavoittelu.

Kesällä 2014 Darby Thomaksen kanssa sovimme, että hän hoitaa fysiikkani kuntoon ja minä otan pötsini viimein haltuun. Hän teki uskomatonta kehitystulosta ammattitaidolla, ja minä organisoin oman osuuteni amatöörimäisellä vahingolla. Stressistä toipuessa elimistö sairasteli jatkuvasti, mutta Mestari Coach jaksoi, ymmärsi ja osasi ohjata minua kohti onnistumista. Lopputulos on minulle epätodellista unelmaa. Siitä syvä kiitos Darbylle!

Miten ratkaisu syntyi? Monien itkupotkuraivareiden jälkeen syttyi aina uudelleen kipinä toivosta. Olen kokeillut repullisen eri lääkkeitä sekä mekaanisia ratkaisuja, mutta ei. Kunnes kesällä 2015 kaksi viikkoa ennen Joroisia, vahingossa keksin keinon vähentää ongelmia, estää krampit ja turvata ravinneimeytyminen. Ratkaisu on kompressio keskivartaloon. Auttaisiko sama muillekin, jotka tuskailevat vatsansa kanssa kisatilanteessa…? Anyway, liian pieni kisa-asu laihtumattomaan ruhoon, jiihaaaaa!! Pelkäsin (epätodennäköistä) laihtumista, joten ostin apuvälineen 26 eurolla. Ei ole todellista, 26 egee ja simsalabim vuosien piinalle!

En pysty sanoin kuvailemaan sitä itseluottamuksen määrää, mikä kasvoi Joroisista Kööpenhaminaan viiden viikon aikana ja jota täydensi Turku Triathlon Weekend 2015:n upeat fiilikset! Tiesin, että voin luottaa ja uskallan kisata, sillä pieni rätti on turvanani. Sitä myös tarvittiin. Koskaan aiemmin napa-alueen ketjureaktio ei ole hellittänyt ennen liikkeen lopetusta. Paitsi nyt, ensimmäisen kerran. Tein virheen Köpiksessä T2:lla, joka kostautui melkein maanpäällisellä h-tillä pötsin tahdittaessa rimpuilua. Mutta päättäväisesti hymyllä & rätillä kampitin tuskat sisälläni ja lopun 20km sain jatkaa nauttimista, kuten tein koko uinnin ja pyöräilyn ajan - nautin vihdoinkin täysillä JUHLAPÄIVÄSTÄ!

Onko harjoittelu rasittanut liikaa ? Totuus on, että triathlon on ollut voimavara monin tavoin. Lajin myötä on tullut ravinneymmärrystä, ja olen perehtynyt omaan fysiikkaan. Eniten olen kuitenkin kehittynyt henkisellä puolella. Triathlon on monipuolinen laji; Treenit antavat omaa aikaa (aah, pikkulomia perhehässäkästä). Se testaa rajoja monin tavoin (katkeanko nyt vai heti). Kehittää monipuolisesti (enää en huku). Antaa myös voimia ja oppeja jaksamaan muussa elämässä (passaan tänään nuo rästihommat, jotta ehdin treenaamaan…).

Maaliin pääsy Kööpenhaminassa edusti minulle paljon muutakin kuin uinnin, pyöräilyn ja juoksun jälkeen IM:n maaliin pääsyä. Vuoden aikana elimistöni sairasteli useamman kuukauden, toipui syvästä työstressistä ja suurimpana – löysin ratkaisun pötsiongelmiin. Maaliviivan jälkeen ajattelin: Onnistuin, voitin, olen parantunut!! Tavoitteeni (11h) ylittyi vajaalla 20 minuutilla, mutta viimeinkin kyyneleet valuivat onnen kyyneleinä. Kesä 2015 oli mielen voitto fysiikasta! Päätin onnistua, päätin nauttia, päätin viettää juhlapäivää.

Mitäs seuraavaksi? Muiden haasteiden jälkeen nyt voin keskittyä täysillä lajiin nimeltä triathlon. Jatkossa pystyn oikeasti haastamaan teitä muita lajihulluja. Ensimmäiseksi haastan sinut hymyilemään ☺. Nauti ja hyödynnä sitä valtavaa voimavaraa, mikä löytyy korviesi välistä, koska mieli voittaa fysiikan.