Arjen juhlaa

Arki on kiva asia. Se on rutiinia, joka johdattaa elämää kohti leppoisia hetkiä perheen tai ystävien kera. Arjen riemut vain vaihtelevat. Toiselle aamu on jokapäiväinen helvetti, toisille mahdollisuus. Meidän arki ei ole mitenkään erityinen, mutta nykyisellään arjen suorittaminen vaatii aiempaa enemmän ymmärrystä, vauhtia, hidastamista ja kaikkien toiveiden kunnioittamista.

Sen enempää olettamatta, että arkemme olisi mitenkään erityinen, ajattelimme avata oven yhteen perjantaipäivään. Perjantaisin kun ei ole uintivuoroja, niin se on sellainen ihan tavallinen kotikeskeinen sikermä tunteja. Eikä se ole muita päiviä erikoisempi, mutta on perjantai silti perjantai.

Hieman ennen kuin vienoa valoa yöhön kajastava herätyskello päräyttää aamun käyntiin on jompikumpi meistä jo avannut silmänsä ja suunnannut kohti alakertaa. Juuri tänään on Sarin vuoro viettää hetki kellarin kajossa, tutussa pyöräkidutuskammiossa. Flunssan jälkeen tarvetta on vain kevyelle pyörittämiselle. Joku dokumentti päälle kannettavasta ja menoksi.

Samaan aikaan minulle tämä hetki tarkoittaa aamulenkkiä. Vaikka on varhainen arkiaamu, tänään ei lastenhoitovuoroa vaihdeta läpsystä. Nyt nautitaan aamun rennoista tunneista, 4-vuotias pikkumies nimittäin lepää antaumuksella. Hänellä on väsy – juuri eilen piti päästä elämänsä ensimmäiselle juoksulenkille äidin ja isän kanssa. Ei sellaiselle voi sanoa ei. Juoksemalla kuulemma saa teräsmiesvoimia, ettäs tiedätte!

Yhtäkkiä aamu ei ole enää niin verkkainen vaan tekemistä ohjaa kello. Siinä vaiheessa kun Sari on lähes aloittanut matkansa proffan toimistolle, joka sijaitsee nykyisellään Tampereen yliopistolla, kotitalouden miesosasto kuvittelee pysyvänsä aikataulussa suunnatessaan päivähoitoon ja Turun yliopistolle. Aikataulussa pysyminen toteutuu ani harvoin, mutta vastapainona aamun pyörähetki päivähoitoon on kevyttä vauhtileikittelyä. Juuri tänään matkalla oli kaivuri. Kaivuria pitää seurata tarkemmin. Kaivuria ei ohiteta huomioitta.

Päivä kuluu niin kuin tutkijalla se kuluu. Ei se ihan vastaan salaisen agentin kujajuoksuja tai goprosävytteisiä action-hetkiä. Mutta kiehtovaa se silti on, kun on mahdollisuus olla jatkuvasti uuden äärellä. Pitää vain muistaa syödä jossain välissä.

Sitten on taas hetki kun rapa roiskuu. Juuri tänään en jaksanut laittaa lokareita pyörään. Sen siitä sitten saa. Tavattuamme pikkumies kiihkoilee Kupittaan urheiluhallista. Sinne pitää päästä. Tänään. Mikäpä tuossa, tänään ajattelin juosta Turun Urheiluliiton nuorisokestoporukan kanssa vetoja siellä. Sari taisi tätä jo vähän alustaakin aamulla. Hän saapuu puoli kuudelta kotiin ja siitä 10 minuutin päästä olemme kaikki matkalla hallille, pikkumies pyörällä, me juosten. Taas on paljon asiaa ja vauhdin kanssa leikitellään. Satulaa pitäisi kuulemma nostaa ja soittokellokin on vähän pielessä.

Aloitan treenin ja näen sivusilmällä kun pikkumies pistää flunssasta parantuvaa Saria tiukoille eri yleisurheilulajeissa. Vetoja tulee ja menee ja koko ajan havaitsen naperon kiitävän edellä siellä täällä. Nyt on läpsyn vuoro, ja Sari suuntaa punttisalille. Ilta jatkuu hallilla. Se on meille tuttua 90-luvun yleisurheiluvuosista lähtien, mutta uutta pikkumiehelle. Hänen ”iltatreenit” venyvät yhtäkkiä kahden tunnin pituiseksi setiksi vähän kaikkea. Kuulemma silti harmittaa lähteä kotiin jo nyt vaikka eväätkin on jo syöty. Iltapalaksi hoetaan pähkinää (ei tippunut) ja kuulemma ensi kesänä hän haluaa juosta Kakskerran järvelle uimaan. Sanomme hiljaa, että ”juu juu” ja katsomme toisimme hieman ymmällään, ja vähän ylpeänä.

Kahden aikuisen kolmen harrastuksen upottaminen akateemisen lapsiperheen arkeen on houkutteleva haaste, joka palkitsee ystävin, onnistumisin ja uusin kokemuksin. Ja näyttääpä liikuntakärpänen puraisseen pikkumiestäkin. Mikä ei ole huono juttu, ei… Ensi kesänä meitä taitaakin olla kolme Stenholmia Turku Triathlon Weekendin lähtölistoilla.