Nöyrin mielin voittajana

Se alkoi vähän tympiä. Varsinkin, kun kovana mimminä itseään pitävänä ja joskus ehkä hieman liikoja itsestään luulevana tyyppinä joutuu nöyrtymään motivaatiopulan ja laiskuuden edessä aina uudelleen. Totesin, että pelkkä yksin puurtaminen ei sovi luonteelleni, tarvitsen motivaatiota ja tsemppausta muilta sekä innostavan ja monipuolisen lajin.

Minua kiehtoo omalla lihasvoimalla saavutetun vauhdin huuma sekä monipuolinen ja vaihteleva harjoittelu. Huonon ilman hengittäminen sisätiloissa ei houkuta vaan luontoon ja ulos pitää päästä. Olin nuorempana kokeillut monia lajeja, mutta sittemmin keskittynyt lähinnä juoksemiseen ja satunnaiseen kuntosaliharjoitteluun. Pyöräily oli tullut vähän kuin vahingossa mielenkiinnon kohteeksi paria vuotta sitten, silloin kiersin pienen saariston rengastien fiksipyörällä. En suosittele, en ainakaan aloittelijoille. Mutta palo jäi pyöräilyyn. Lujaa menemiseen. Pitkien välimatkojen taittamiseen.

Luin paikallislehdestä jutun Säkylässä järjestetyistä triathlon-kisoista. "Hitto soikoon", mietin. "Tonne mä menen ensi vuonna. Treenata täytyy mutta onhan mulla jo juoksu- ja pyöräilytaustaa jonkun verran”. No, pyöräilytaustassa ei ole kovasti kehumista mutta jotain kuitenkin. Säkylän kisat järjestettiin lisäksi lyhennetyllä uintiosuudella, joten kynnys osallistua oli hieman matalampi. Laji kuulosti sopivan haastavalta, mutta ei ollenkaan mahdottomalta. ”Kyllä mä tohon pystyn.” Hankin vain kunnon pyörän. Ei sitä muuta tarvita. Myöhemmin totesin tämän ajatuksen täysin valheelliseksi, sillä tavoitteiden, kunnianhimon, seurakavereiden puheiden ja oman hifistelyn tarpeen vuoksi ”välttämättömien” varusteiden lista kasvoi kasvamistaan. Ja se lista ei lopu varmaan koskaan.

Uinti oli suurin haaste. Kaksikymmentä vuotta sitten käyty kilpauintikoulu ei oikein enää kelluttanut, joten oli ehkä aika päivittää opit. Ilmoittauduin syksyn vapaauintikurssille. Kehitys ei ollut päätä huimaavaa. Sanottiin, että uimalla sitä oppii. Uinti on tekniikkalaji. Malttamattomana tyyppinä en oikein perusta tekniikkalajeista, pitäisi heti osata ja olla hyvä. Ei huvita jäädä hinkuttamaan samaa altaanmittaa ja joka kerralla koskettaa altaan päätyä puolikuolleena. Silmät sumentuneina kun aivoissa ei ole happea. Tuntea, ettei kehity yhtään. Mutta jos meinaa triathlon-kisoihin osallistua niin uimaan pitää oppia. On nieltävä ylpeys ja litroittain kloorivettä.

Osallistuin TriathlonSuomen järjestämälle treenikurssille, johon kuului kaikkien lajien etäohjattua harjoittelua. Uintiin saatiin omat viikoittaiset ohjelmat, joita tein joskus enemmän, joskus vähemmän tunnollisesti. Tein kuitenkin. Ja huomasin jo pientä kehitystä. Mutta koin tarvitsevani vielä enemmän ulkopuolista ohjausta. Silloin päätin liittyä Turun Urheiluliiton triathlonjaostoon.

Uskaltauduin ensimmäisiin uintitreeneihin. Kysyessäni tekniikkavinkkejä valmentajalta, vastaus ”Nnnno…” paljasti sen, että paljon on vielä tehtävää. Päätin olla lannistumatta vaikka parit itkut tulikin tirautettua muutamissa treeneissä turhautuneena uimalaseihin. Onneksi altaassa kukaan ei huomaa itkusta punoittavia silmiä tai kuule veteen huudettuja kirosanoja. Eräässä artikkelissa sanottiin, että aloitteleva triathlonisti tulee ensimmäisen vuoden ajan inhoamaan uintia. Allekirjoitan sen paksulla mustalla tussilla. Ja korostuskynällä. En siksi, että se olisi lajina epämiellyttävä vaan koska tekniikan oppiminen ja kehittyminen on hidasta.

Juoksun ja pyöräilyn yhteistreenit sujuivat sitten leppoisammissa merkeissä. Eritasoisten treenikavereiden kanssa tulee aina kokeiltua omia rajoja ja kestävyyttä, luovuttamisen kynnys on korkealla. Tulee treenattua eri tavalla ja monipuolisemmin kuin itsenäisesti. Epämukavuusalueella tulee vietettyä aikaa paljon enemmän kuin yksin treenatessa.

Mutta niin sen vain huomasi, nimittäin kehityksen, pikkuhiljaa kevään ja kesän edetessä. Oman kehittymisen kautta treenimäärät ja kestot kasvoivat, vauhti nopeutui ja avoveteen uskaltautuminen antoi aivan uudet mahdollisuudet ja haasteet uintiharjoitteluun. Yhdistelmätreenit toivat oman viehättävyytensä ja lisämausteensa treenaamiseen ja TTW Training Campilla sai ensikosketuksen kisasuorittamiseen. Nyt on jo takana ensimmäiset kisat, jotka sujuivat paljon odotettua paremmin. Se antoi itseluottamusta ja suoraa palautetta treenaamisen onnistumisesta. TTW-sprinttimatka on kahden viikon päästä ja sitten ensimmäinen kisakauteni triathlonistina on suoritettu. Ja nyt voin kai oikeutetustikin jo kutsua itseäni kovaksi mimmiksi. Ainakin hauis on kasvanut.