Triathloniin lätkästä — Urheiluun lätkässä

Onneksi isäni kuitenkin huomasi ilmoituksen, ja jo seuraavana lauantaina kello 7:30 löysin itseni Impivaaran uimahallista. Uudet Speedot jalassani itsevarmuus oli lähes nolla. Valmentaja vielä antoi minulle uimalakin, joka näytti aivan kananmunankuorelta ja käski laittaa sen päähäni. Mietin, mihinkä sitä olikaan taas tullut ryhdyttyä.Urheilu on aina kuulunut arkeeni.

Pelasin jääkiekkoa pikkupojasta aina 16-vuotiaaksi asti, mutta kun touhu alkoi vaikuttaa enemmän huliganismilta kuin urheilulta, päätin lopettaa. Kyllähän sen tietää, mitä siitä seuraa, kun kaksikymmentä 15-17 -vuotiasta miehenalkua laitetaan samaan pukukoppiin. Jääkiekko oli hyvä laji nuorella iällä, sillä kavereita näki päivittäin ja sosiaaliset taidot karttuivat. En kadu, etten aloittanut määrätietoista kestävyysharjoittelua aikaisemmin. Jääkiekon ohella tuli kuitenkin hieman juostua ja hiihdettyä. Luistelussa on myös samat lihakset käytössä kuin pyöräilyssäkin.

Jääkiekon loputtua päätin panostaa kunnolla juuri alkaneeseen lukio-opiskeluun. Ymmärsin kuitenkin, ettei kukaan voi vain lukea, joten aloitin samalla määrätietoisen juoksuharjoittelun. Juoksin joka päivä. Alussa yksin, mutta lopulta sain myös muutaman kaverin houkuteltua lenkkipolulle. Nälkä kasvaa syödessä, minkä huomasin pitävän paikkaansa niin opiskelussa kuin kestävyysurheilussakin. Kehitys juoksussa oli etenkin alussa niin huomattavaa, että se motivoi laittamaan lenkkarit jalkaan aina vain uudestaan. Ehkä jo tässä vaiheessa ensimmäisen kerran mieleen tuli triathlon eksyttyäni Youtubessa Ironman-videoiden pariin. Näin kuluivat vuodenpäivät: kouluarvosanat nousivat ja kunto kasvoi.

Homma alkoi kuitenkin käydä tylsäksi. Tiesin, etten voi saavuttaa juoksussa mitään. Olin aloittanut niin myöhään ja itse opittu tekniikkakin tökki. Meille nuorille kun harvoin riittää pelkkä itseään vastaan kilpailu. Tarvitsin lisää monipuolisuutta ja tavoitteellisuutta harjoitteluuni, ja uudestaan urheiluseuraan liittyminen alkoi kiinnostaa. Lehti-ilmoitus tuli siis juuri oikeaan aikaan. Keväällä 2015 sitten liityin Turun Urheiluliiton triathlonjaostoon ja junnuryhmään. Syksyn alennushuumasta ostettu maantiepyöräkin odotti tallissa valmiina.

Odotin innolla uusia treenikavereita, mutta kävikin niin, että olin pitkään junnuryhmän ainoa jäsen. Ainakin valmennus oli yksilöllistä.Uintini oli alussa täysin luokatonta, mutta onneksi junnuryhmän valmentajan Markuksen valmennus oli laadukasta. Myös juoksutekniikkaa saatiin hiottua paremmaksi, ja nopeutta tulikin roimasti lisää. Hinku viivalle oli kova, ja ”tulikasteenani” toimikin Kiskon legendaarinen triathlonkisa.

Kisa meni odotusten mukaan ja päätinkin osallistua myös muihin kesän sprinttikisoihin. Selvää nousujohteisuutta oli havaittavissa, kun jo TTW:ssä sain kellot pysähtymään aikaan 1h12min. Toki ero kärkeen on pitkä, mutta olin tyytyväinen tulokseen, koska koko harrastus, ja etenkin uintiharjoittelu, olivat alkaneet vasta 4 kuukautta ennen kisaa.

Myös juoksukisoja mahtui kesään muutamia ja sain uusittua oman kympin ennätykseni aikaan 39min 22s, johon olen tyytyväinen.Tällä hetkellä treenit sujuvat mallikkaasti, ja katseet ovat jo seuraavassa kesässä. Turun Urheiluliitosta olen saanut paljon tukea, ja olen hyvin kiitollinen siitä. Markuksen hoitaessa ajattelun, on minun hommani tehty erityisen helpoksi (kuha vaan noudattaa treeniohjelmaa ;-) ).

Kannustan muitakin nuoria ottamaan haasteen vastaan. Kaipaisin heitä lisää harrastuksen pariin, mutta kyllä nyt noiden itseäni vanhempienkin ukkojen ja mammojen kanssa pärjää. Pääasia, että saan harjoitella parempieni seurassa — silloin myös oma kehittyminen on taattu.

Voisi kuvitella, että kestävyysurheilu tekee meistä ylimielisiä ja yksilökeskeisiä. Toki päätarkoitus on pitää hauskaa, mutta triathlon opettaa myös nöyryyttä. Sitä, kuinka rajoittuneet ominaisuutemme kuitenkin loppupeleissä ovat. Välillä, kun kulkee hyvin, on jalat vaikea pitää maassa, mutta legendaarisen jääkiekkovalmentaja Anatoli Tarasovin sanoin: ”Erinomainen urheilija ei voi kuulua vain itselleen.”

Haluan vielä lopuksi kiittää tukiryhmääni: Isääni (sponsori) ja äitiäni (ruokahuolto)