Juoksu ja triathlon ovat minulle paitsi harrastus, myös työ. Olen nyt jo kuuden vuoden ajan työllistänyt itseni personal trainerina ja valmentajana omassa Tahto Trainers -yrityksessäni. Asiakkaani ovat eri tasoisia harrastajia sekä kuntoilijoita, ja yhä useamman olen onnistunut houkuttelemaan myös triathlonin pariin. Olen keskittynyt erityisesti kestävyyslajeihin ja fitness-hommat jätän suosiolla muille.

Kollegani ja ystäväni Ilkan kanssa olemme vetäneet juoksu- ja triathlonkouluja useamman vuoden ajan ja on upeaa ajatella, että olemme kannustaneet jo satoja ihmisiä noiden lajien pariin. Vuoden huippuhetkiä ovat harjoitusleirit, jolloin mukaamme lähtee kymmeniä kuntoilijoita ja parin viikon ajan saan keskittyä vain liikkumiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Harjoitusfilosofiaani kuuluu liian tiukkapipoisuuden välttäminen - tekemisestä pitää voida nauttia, kehoaan pitää kuunnella sopivasti, eikä allasbaarissa pitkän pyörälenkin jälkeen nautittu palauttava juoma tai lenkin lomassa kahvitauolla syöty juustokakun pala vähennä harjoituksen arvoa.

En osaisi enää kuvitella tekeväni jotain muuta työtä. Se, ettei tarvitse istua päivää paikallaan on suuri etuoikeus. Toki ammatinvalintani johtaa myös siihen, ettei oma treenaamiseni voi olla aina kovin järkevää: asiakkaiden kanssa liikkuminen ei aina palvele omaa treenaamista ihan optimaalisesti ja sitten pitäisi vielä joskus malttaa levätäkin. Kuten monelle muullekin triathlonistille, myös minulle lepopäivien pitäminen on lajin haastavin osuus...
Ensikosketukseni triathloniin tapahtui ollessani noin 10-vuotias. Isäni Heikki täällä jo aiemmin tarinoi Solan kylässä järjestämistään jokamiestriathloneista ja minä olin tietenkin noissa kilpailuissa innolla mukana. Tuolloin taisin kyllä jättää uinnin väliin ja oma suoritukseni oli duathlon-henkisesti juoksu-pyöräily-juoksu. Olen aina ollut aika kilpailuhenkinen ja muistan, kuinka ensimmäisellä kerralla minua harmitti suunnattomasti, kun pyöräni ei kulkenut tarpeeksi kovaa eteenpäin ja lisäksi vielä eksyin (merkityllä) reitillä. Huono pyöräilysuoritukseni johtui tietenkin pelkästään huonoista välineistä...

Kilpailusta muistan myös sen, kuinka ihanalta tuon huiman urheilusuorituksen jälkeen tuntui loikoilla kioskin edustalla nurmikolla ja nauttia palauttavasta jäätelöstä. Ja sen, kuinka hyvä henki koko kylän yhteisessä tapahtumassa oli. Onneksi tuo yhteishenki tuntuu olevan lajille tyypillinen ja sen aistii isommissakin tapahtumissa.

Solan ensimmäisistä kylätriathloneista on vierähtänyt jo yli 20 vuotta, mutta edelleen ennen kisaa tuntuu samaa kihelmöintiä ja maaliintulon jälkeinen fiilis on yhtä mahtava tai jopa mahtavampi, kuin lapsena. Aikuisiällä kokeilin lajia ensimmäisen kerran Kiskossa sprinttimatkalla. Tuolloin maratoneja oli juostuna jo kymmeniä ja olin rakastunut tavoitteelliseen treenaamiseen. Kiskossa pyöränäni oli testikäytössä oleva maantiepyörä, jonka vaihteita opettelin käyttämään matkalla parkkipaikalta lähtöpaikalle. Myös lukkopolkimet taisivat tuolloin olla ensimmäistä kertaa käytössä ja kaiken kruunasi hieno märkäpukuni - mieheni ylpeänä Claes Ohlsonilta hankkima lyhytlahkeinen kankea puku, joka varmaan oli tarkoitettu lähinnä vesipeuhuiluun; Ainakaan uintiin sitä ei oltu tarkoitettu. Räpiköin uinnin läpi sammakkoa ja päätin, että opettelen kunnolla uimaan. Taisin sijoittua kymmenen parhaan joukkoon naisissa ja nälkä alkoi kasvaa syödessä - en halunnut enää antaa muille etumatkaa ihan yhtä paljon. Kiskon kisa oli hauska ja onnistunut kokemus ja toimi minulla lopullisena niittinä - otin triathlonin omaksi lajikseni.

Olen tähän mennessä juossut 29 maratonia ja triathlonissa olen kilpaillut kaikilla matkoilla. Juoksuaikoja tuskin pystyn enää kovin paljon parantamaan, mutta triathlonissa toiveenani on sen sijaan vielä kehittyä. Suurin juttu triathlonin parissa minulle on ollut ensimmäinen Ironman-matkani Nizzassa 2013. Tuota kilpailua jännitin enemmän kuin mitään muuta ikinä ja oli hienoa huomata, että vuosia rakennettu kestävyyspohja kesti ja pääsin todella hyvissä voimissa ja hyvillä mielin maaliin.

TuUl Triathloniin liityin mukaan, koska olin kuullut seurasta niin paljon positiivista ja olen Turun seudulta kotoisin. Vaikka olen asunut Helsingissä jo pitkään, turkulaisuus taitaa asua minussa jossain syvällä ja onhan Turussa myös poikamme mummola. Työni takia en pystyisi kotikulmillakaan osallistumaan viikottain yhteistreeneihin, mutta Turussa voisivat ainakin viikonlopputreenit olla välillä mahdollisia. Olen siis varsin poissaoleva etäjäsen, mutta hengessä mukana.

Triathlonistina ja treenaajana olen vähän kuriton - suutarin lapsella, tai tässä tapauksessa itse suutarilla, ei ole kenkiä: Teen kyllä harjoitusohjelmia muille, mutta itselleni en oikein pysty ohjelmaa tekemään - tai ainakaan sitä noudattamaan. Rakastan kovia treenejä ja pitkiä lenkkejä, mutta haluan tehdä vähän kaikkea ja treenata vuodenaikojen mukaan. En esimerkiksi kovin helposti hyppää maantiepyörän selkään sisällä, vaan lähden mieluummin hiihtämään, jos siihen suinkin on mahdollisuus. Ja täytyy myöntää, että liikkuminen on niin kivaa, että treenaan välillä vähän liikaa.
Tällä hetkellä treenaamistani sääntelee tehokkaasti 3,5 kuukautta vanha poikani. Onneksi maailman paras aviomieheni (innokas triathlonisti hänkin) ymmärtää, kuinka iso osa minua liikkuminen on, ja päästää minut joka päivä treenaamaan, ja myös sopivasti töihin. Poikamme on jo mahassani tottunut sellaiseen höykytykseen, että nukkuu parhaiten kärryissä vanhempien juostessa. Ainakin vielä olen onnistunut yhdistämään äitiyden ja treenaamisen hyvin, mutta pitkistä pyöräilyistä joudumme varmasti tänä kesänä vielä vähän tinkimään. Kesälle on jo monta triathlonia ja pari maratonia tiedossa, mutta aikatavoitteet ajattelin vielä tämän kauden osalta unohtaa ja iloita siitä, että pääsen taas viivalle - ja toivottavasti myös maaliin.

Triathlon on siitä loistava laji, että kehitettävää riittää. Seuraavaksi minun pitäisi saada pyörä kulkemaan vähän kovempaa eikä muustakaan kehityksestä toki haittaa olisi. Toivon, että pysyn sellaisessa kunnossa, että voin osallistua triathlonkisoihin joskus yhdessä poikani kanssa, ja että saan häneen kylvettyä liikkumisen ilon sen verran syvälle, että se kantaa läpi elämän.
Lopuksi haluan vielä rohkaista kaikkia kokeilemaan triathlonia. Kokeile triathlonia -sarjat ovat nimenomaan kokeilemista varten eikä niitä varten tarvitse treenata vuosikaupalla tai hankkia ylimääräistä välineistöä. Jos pysyt pinnalla ilman uimarengasta, osaat ajaa pyörällä ja pystyt edes jonkin verran juoksemaan, ilmoittaudu mukaan. Nähdään tapahtumissa!

Share This!

Sunnuntaistoorit