Koiran perässä triathlonistiksi

Parhaimpina päivinä Maija retusoi auton bensapumpun johdon eli ainoana vaihtoehtona oli juosta ja paljon. Maijan kunto kasvoi kovaa tahtia, omani ei valitettavasti aivan samalla vauhdilla, joten oli siirryttävä järeämpiin laitteisiin. Hankin itselleni elämäni ensimmäisen pyörän eli rakkaan Commencalini, jonka kanssa jatkettiin metsien valloittamista. Aina välillä sain pakotettua myös kaverini metsälenkeille mukaan ja tällaisella lenkillä ensimmäisen kerran mainittiin sana ”triathlon”. Naureskelin tuolloin asialle, mutta en sitä kokonaan unohtanut.

Maijan kanssa tilanne alkoi rauhoittua ja koiran energia saatiin purettua canicrossiin eli koirajuoksuun. Ongelmana vain oli se, että emäntä ei tahtonut jaksaa koiran perässä ja jo 1,5 kilometriä Maijan tappotahdissa roikkuessa sai minut kakomaan kanervikkoon. Jotain oli tehtävä! Tässä kohdin ajatus triathlonharjoittelusta alkoi todella elämään päässäni ja niin syksyllä 2014 uskaltauduin ensin veljeni vapari-opastukseen ja sieltä rohkaistuneena jaostomme uintitreeneihin.

Ilmoitin valmentajalle ensimmäisellä uintikerralla vajoavani oletettavimmin pohjaan ja niinhän siinä melkein kävi. Ensimmäisten kuukausien aikana uintitreeneissä ei jano juuri vaivannut, koska sen verran reippaasti tuli vettä hörpittyä. Mutta sitkeys maan perii ja nykyään vesi kannattelee minuakin. Kuulemma räpiköinti on jo vapariksi tunnistettavissa.

Vaikka tämän kuninkaallisen kolmilajin oli tarkoitus vain nostattaa peruskuntoani, annoin kilpailuvietilleni vallan ja ilmoittauduin muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen kahteen kisaan kesällä 2015. Uinti epäilytti, mutta kisoissa ymmärsin, että todellinen heikkouteni on pyöräily. Hollolan maastotriathlonin jälkeen olin varma, etten selviä TTW:stä hengissä, mutta toisin kävi. Se missä pyörällä jäin jälkeen, otin juosten kiinni. Koiran perässä roikkuminen auttoikin siis tässä lajissa, vaikka alkuolettamus oli toisin päin.

Treenaamiseni on taiteilua poikani, koirieni ja työni välillä. Tavoitteenani on parantaa kuntoani, mutta ennen kaikkea tehdä se niin, että harjoittelu on kivaa. Kuluneen vuoden aikana olen saanut esimakua kuuluisasta ylikunnosta sekä polveni sanoivat yhteistyösopimuksen irti juuri ennen TTW:tä.

Olen joutunut useamman kerran istumaan alas ja miettimään, miksi tätä teen. Vastaus on kuitenkin aina sama. Hyvän treenin jälkeen saan hetkeksi kaikista niistä naruista kiinni, jotka kaiken kiireen keskellä muuten tuntuvat luisuvan käsistä. Treeneissä ja treenin jälkeen on hyvä olla!

Elämäntilanteeni määrittää triathlonin osalta tavoitteet lyhyihin matkoihin, mutta kuka tietää kun poikani kasvaa ja koirien vauhti hidastuu, jos vaikka joku päivä…