Darth Vader oli liikaa!

Joukkuelajeja aikamme harrastettua menimme porukalla mukaan Piffenin järjestämään suunnistuskouluun, taisin olla tuolloin 11 –vuotias. Suunnistus oli luonnollinen valinta; en ollut tarpeeksi vahva käsipalloon tai tarpeeksi nopea juoksulajeissa, tekniikka ei riittänyt jalkapallossa ja suksi ei luistanut. Suunnistuksessa piti sopivassa suhteessa käyttää jalkoja ja päätä. Elimme Piffenin suunnistuksessa tietynlaista kulta-aikaa, seurassa oli valtava flow, harrastelijoita oli paljon ja treenata sai sopivasti sekoitettuna seuran maailman huippujen kanssa. Vähän samanlaista menoa  kuin meillä on nykyään Turun Urheiluliiton triathlonjaoston treeneissä!

Vaikka muutama SM-viestimitalikin tuli junnusarjoissa, pidän parhaana saavutuksena ja mieleenpainuvampana 10. sijaa vuoden 1992 Vehkalahden Jukolassa. Kärjen tuntumassa juokseminen Jukola-viestissä oli mahtava fiilis. Suunnistusuran jälkeen pelasimme opiskeluporukan kanssa aktiivisesti salibandyä ykkös- ja kakkosdivarissa ja siitä on erityisesti jäänyt mieleen Turun herruudesta Tepsiä vastaan pelatut (ja tietysti voitetut) ottelut.

Jostain syystä opiskelun aikana muutkin asiat kuin urheilu alkoivat kiinnostamaan. Näin jälkeenpäin en oikein ymmärrä miksi en voinut edes kerran viikossa tehdä jotain liikuntaa. Silmäsairauteen käytetty lääkitys ja sen mukaan kohonnut paino vei viimeiset ilot urheilemisesta. Sitten tapahtui käänne, uuden lääkityksen ja painon laskiessa löysin tieni takasin juoksupolulle. Vuonna 2010 sovimme siskon kanssa, että olemme Berliinin maratonin lähtöviivalla seuraavana vuonna. Hävisin siskolleni niukasti ja kun ”kalkkiviivoilla” ohi juoksi Darth Vader, totesin siskolle, että tämä ei jää tähän! Sovimme että seuraava koitos on sellainen laji kuin Ironman ja sitä tehdään Havaijilla.

Aika nopeasti huomasimme että Havaijin kisaan ei noin vaan mennä, joten sillä tiellä olemme edelleen. Berliinistä kotiin tultuani otin heti yhteyttä paikalliseen triathlonseuran puheenjohtaja ja ilmoitin, että nyt pitäisi oppia triathlonia. PJ:n pyörillä ajoimme sitten Piikkiön Harvaluotoon ja takaisin, ja jo sen matkan aikana tiesin, että olin löytänyt itselleni uuden lajin. Piti vaan hankkia pyörä ja oppia uimaan.

Uimaan olen oppinut ja pyöriä on tullut ostettu vähän enemmän kuin yksi. TuUL:n yhteistreeneissä olen käynyt niin paljon kun vaan olen ehtinyt. Treeniporukka on aivan mahtava ja kynnys tulla mukaan on matalalla. Ensimmäinen triathlonkisani oli kaatosateessa kilpailtu TuUL:n Juhannustriathlon 2012 Littoisten järvellä.

Vaikka oma urheileminen on viimeisinä vuosina ollut työssä jaksamisen kannalta tärkeätä, niin perheen ehdoilla olen yrittänyt parantaa omaa suoritusta. Treenimäärät ovat tietysti olleet vaatimattomia, mutta olen saanut matkan varrella seuran huipuilta niin paljon vinkkejä, että laatu on korvannut määrän. Muutaman puolikkaan (sisältäen siskoa vastaan hävityn) ja kahden täyden matkan Ironmanin jälkeen päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus lajia ja meidän triporukkaamme kohtaan. Triathlon on antanut minulle niin paljon, että toivoisin ainakin jonkun kolmesta lapsestani löytävän jossain vaiheessa mukaan sen pariin.

Niin, ja elokuussa olen vihdoin taas siskoni kanssa kilpasilla. Silloin otamme lopullisesta paremmuudesta mittaa Kalmarin Ironman -kilpailussa. Sieltäkään en taida lunastaa Havaiji-paikkaa, mutta periksi ei koskaan anneta, eihän? Tsemppiä kaikille treeneihin!