Triathlon-harrastuksen alkumetreillä

Ensimmäiset mielikuvat triathlonista sijoittuvat elämässäni jo lapsuuteen, kun katselin männä vuosien huipputriathlonisti Pauli Kiurun kisailua telkkarista. Tuolloin jo ajattelin, että tämä se on kova laji ja tuo Pauli on oikeasti teräsmies!

Teininä tuli harrastettua vähän judoa ja lentopalloa, mutta urheilu oli tauolla varmasti 15 vuotta, kunnes selkä alkoi reistailla. Fysioterapiasta käskettiin uimahalliin vesijuoksemaan. Ajattelin, että ”En ikinä, sellaista mummojen touhua!” Päätin sen sijaan, että uintitekniikkakurssille on mentävä.

Siitä alkoi hurja kiinnostus uimiseen, jota treenailinkin itsenäisesti vuodenpäivät kurssin jälkeen. Kovin hyväksi en yksikseni vuodessakaan kehittynyt, vaikka opiskelin lajia Youtubesta ja lueskelinpa joitain alan opuksiakin.

Yhtäkkiä muistin triathlonin, jossa yhdistetään kolme lempiurheilulajiani. Juoksukin oli lähtenyt taas sujumaan pitkän tauon jälkeen. Pyöräily oli tosin vaan ollut työmatkapainotteista ja kesäretkeilyä saaristossa - mutta kuitenkin!

Turun Urheiluliiton nettisivuilta löysin triathlonjaoston ja sieltä luin, että ei tarvitsekaan olla huipputason urheilija liittyäkseen mukaan porukkaan. Ja opastusta saisi kaikissa kolmessa lajissa. Kädet vapisten muutaman päivän mietittyäni klikkasin itseni jäseneksi ja mietin, että mitä ihmettä tulikaan tehtyä.

Ensimmäiselle uintivuorolle osallistuminen heinäkuussa jännitti ihan kauheasti ja pelkäsin olevani kaikkien tiellä ja häiritseväni vaan koko harjoitusta. Huomasin kuitenkin pian, että tämä porukkahan on ihan huippumukavaa! Sain heti neuvoja sekä kannustusta treenikavereilta ja moni halusi heti toivottaa tervetulleeksi ja kertoa seuran toiminnasta. Eikä sekään haitannut, vaikka uinkin hitaammin kuin muut.

Rohkeus kannatti

Näin neljän kuukauden harrastamisen jälkeen voin todeta, että kannatti todella uskaltautua mukaan tähän touhuun! Kunto, innostus ja nälkä kasvavat kasvamistaan. Välillä treenimäärän nostaminen maltillisesti tuntuu haastavalta ja lepopäivien pitäminen tahtoo olla vaikeaa, amatööri kun olen ja intoa on enemmän, kun kestävyyttä.

Oma työ torvensoiton opettajana ja freelance-muusikkona vaatii oman panostuksensa ja välillä tuntuukin, että arjen tahti on melko kovaa. Olen etuoikeutetussa asemassa ja saan työskennellä päivittäin mahtavien ja lahjakkaiden nuorten kanssa musiikin parissa.

Toisinaan, kun on vetänyt esimerkiksi kolmellekymmenelle teini-ikäiselle muusikonalulle puhallinorkesteriharjoitukset tuntuu, että pää vähän sauhuaa, korvatkin soivat ja tahtoisi mieluiten sulkeutua hetkeksi johonkin hiljaiseen tilaan meditoimaan. Meditoinnin sijasta lähden useimmiten kiireesti uimahalliin tai urheiluhallille, pyörän selkään tai juoksulenkille. Sisäinen rauha tulee viimeistään uima-altaassa, veden alla, kun kuuntelen omaa kuplivaa puhallustani.

Porukassa treenaaminen on kaikkein hauskinta: itselleni viikon kohokohtina ovat yhteistreenit, joissa hikoillaan yhdessä ja kannustetaan toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä. Treenien jälkeen eivät huolet enää paina eikä stressi vaivaa. Se on parasta vastapainoa kiireiselle arjelle ja syksyn pimeydelle! Kaveritkin naureskelevat, että olen ihan hurahtanut ja tottahan se on. Hyvään oloon jää koukkuun.

Tulevaisuuden tavoitteena mielessä siintää jo ensi kesän seuran kisat ja joku aloittelijan kestävyyttä vastaava matka. Jännittää jo ajatuskin, mutta jos treenikavereihin on uskominen, siitä se todellinen hurahdus vasta alkaa.