Aluksi itseäni vastaan, sitten kelloa, sitten..

Lähdetään takamatkalta. Elämääni on aina kuulunut urheilu pihapeleistä ja penkkiurheilusta aina tavoitteellisempaankin harjoitteluun. Nuorempana tuli kokeiltua moniakin lajeja pääpainon ollessa tenniksessä ja turkulaiselle epätyypillisessä pesäpallossa. Muistan kuitenkin, kun 80-luvulla pikkupoikana kuulin puhuttavan triathlonista (silloin se tarkoitti vain täyttä matkaa) ja ajattelin, että eihän tuo ole edes mahdollista: pyöräilyosuuskin oli pidempi kuin Turusta Mummilaan Riihimäelle…

Lukioikäisenä minua, kuten muitakin poikia, alkoi kiinnostaa salilla käyminen. Siinä tulikin kehitystä ja mikäs sen hienompaa kuin nostaa penkistä melkein kaksi kertaa oma paino. Eipä säväytä enää. Eihän juoksukuntokaan huono ollut, armeijassa meni Cooperissa yli 3000, mutta aika vähäistä se lenkkeily kuitenkin oli. Jos mahdollista, niin vielä vähäisempää se oli kauppakorkean reipashenkisinä opiskeluvuosina 2002 alkaen. Ajattelin ottaa kaiken irti opiskelijaelämästä ja omien bakkanaalien lisäksi käytiin aktiivisesti Lexin Kirkkotiellä ja Kandiseuran Tivolilla.

Jälkeenpäinkin voidaan todeta, että kannatti käydä. Anaerobinen kynnys ei kehittynyt, mutta niiltä reissuilta on muuten saatu paljon, esimerkiksi vaimo ja nykyinen työpaikka sekä paljon hyviä ystäviä. Kyllä elämä oli siihen(kin) aikaan ihmisen parasta aikaa. Tuolloin ei kuitenkaan muutamia sulkapallopelejä lukuun ottamatta oikein aikaa tai haluakaan urheilulle jäänyt. Golfiakin koitin, mutta edes hole-in-one ei innostanut. Ajattelin, että tätä sitten, kun liikkuvan pallon perässä ei pysy…

Ensimmäisen maratonin juoksin 2007 Helsingissä, kun kävin isääni kirittämässä. Ei ollut mitään käsitystä, mitä on edessä, joten lähdin 4h ilmapallon perässä ja viimeisellä viidellä kilometrillä otin neljän minuutin kaulan. Kirkkaasti siis alle 4h, mutta viikko mentiin ontuen sen jälkeen. Kauppakorkeasta valmistumisen jälkeen työelämä vei mennessään ja sain aika nopeasti rakennettua yli kymmenen kiloa lisää elopainoa. Niillä kiloilla ja suht pystymetsästä lähdettiin Tukholmaan 2009. Loppuaika 4:23 ja ai-van romuna. Sitten oli muutama vuosi vieläkin hiljaisempaa urheilun saralla ja 2011 pari kaveria kävi Joroisilla.

Ajattelin sitä koittaa itsekin ja työporukalla sovittiin, että mennään. Syksyn alennuksista Bianchi kotiin ja ilmoittautuminen sisälle kesäksi 2012. Märkkärillä olin uinut noin 300m ennen kisaa ja fillarin satulassa istunut pari sataa kilometriä, kolme neljä lenkkiä. Olin koko rahalla radalla eli melkein 7 tuntia. Sen verran koukuttavaa touhu oli ja omasta suorituksesta jäi hampaan koloon, että ajattelin koittaa ensi vuonna uudelleen edes vähän harjoitelleena. Tässä vaiheessa pääsin siihen moodiin, että en kilpaillut enää itseäni vaan kelloa vastaan.

Syksyllä 2013 tehtiin isoja päätöksiä ja lyötiin Googleen ”triathlon Turun Urheiluliitto”. Pamahdettiin sitten Karvisen Petrin kanssa lounaalle Luodon Mikan kanssa ja Mikan ohjelman avulla alkoi valmistautuminen Kalmarin Ironmaniin. Olisihan sitä säntillisemminkin voinut noudattaa, mutta niin hyvää valmennus oli, että kisa meni täysin ongelmitta ja alle tavoiteajan. Täysmatka oli kaiken kaikkiaan vilpittömästi mukava kokemus. Vanha viisaus päti hyvin: ei matka tapa, vaan vauhti. Kiitos vielä Mikalle, kuten myös Paavo Nurmi –keskuksen Jukka Kapaselle ammattitaitoisista vinkeistä.

Koska tämä on tälläkin tasolla ainakin minulle jossain määrin tulosurheilua, vanhoja tuloksia vertailemalla saan hyvän käsityksen siitä, missä mennään (tänä vuonna TTW:ssä puolimatkalla mentiin jo alle viiden tunnin..) Minuutit eivät kuitenkaan ole se oleellisin asia, mutta todistavat, että kehitystä tapahtuu kun harjoittelee. Vanha viisaus ”työ tekijäänsä kiittää” pätee tähänkin lajiin. Olen laittanut lajiin paljon aikaa ja jonkin verran rahaakin, mutta sijoitus on ollut erittäin kannattava. Noin 30h/kk treenaaminen ei perheelliseltä työssäkäyvältä onnistu ilman, että kotijoukot joustavat. Tästä iso kiitos vaimolle ja Niilon isovanhemmille.

On tässä hurahtamisessa kuitenkin kaveripiirillä ollut ihmettelemistä. Kun jätin Joroisten ja Kalmarin takia samana kesänä kahdet polttarit väliin, sain lempinimen ”triathlon-autisti” tai ”triathlon-erakko”. Konservatiivisena kaverina minulle sopisi kuulemma paremmin pesäpallo kesäisin ja perinteisen tyylin murtomaahiihto ja paini talvisin. On kuulemma niin trendilaji tämä meidän triathlon. Tässä minä nyt kuitenkin olen - ja pysyn. En hanki metsästyskorttia, en aloita crossfittiä enkä aikuisten telinevoimistelua. Nyt on kuitenkin off-season ja treeneillä ei niin väliä… Ensi kauden haasteet Joroisilla ja TTW:ssä, minkä lisäksi pyrin pääsemään enemmän seuran yhteistreeneihin. Hienoa porukkaa!

Loppuun haluan todeta, että moni pelkää lajia liian raskaana tai koska ”siinä on se uinti”. Aivan suotta pelkää, kisamatkoja on sprinteistä alkaen ja puku kelluttaa. Mukaan vaan – investoi itsekkäästi itseesi!