Kun antaa pikkusormen..

No eihän siinä ollut enää järkeä; polvioperaation jälkeen oli pakko vähän himmata tahtia ja miettiä jotain muuta, jotain ei-niin-vakavaa. Huomasin päätyneeni lacrosse -nimisen lajin esittelytilaisuuteen. Tarkoitus oli höntsäillä kaveriporukalla, mutta ennen pitkää löysin itseni pelaamassa sm-turnauksessa ja hikoilemassa maajoukkueen treenileirillä. Jalat vaan eivät tykänneet lähinnä kovilla tekonurmilla pelattavista matseista nopeine pysähdyksineen ja suunnanmuutoksineen.

Päätin siirtyä rauhallisempaan kuntoiluun kahvakuulailun ja lenkkeilyn muodossa. Myös suunnistus tuntui kivalta. Ehdin käydä vain muutamilla iltarasteilla, kun minua jo kysyttiin mukaan Kuopio-Jukolaan. Venlojen viestiin tarvittiin yksi jäsen, kun porukkaa oli sairastuvalla. Taas leppoisa harrastus kääntyi kilpailuksi, numerolappu rintaan vaan!

Samana kesänä (2014) lähdin Kiskoon katsomaan erään Tarjan triathlonkisaa. Muuan Marianne odotti tuolloin esikoistaan ja harmitteli, kun ei päässyt mukaan kisaamaan. Huomasin itsekin harmittelevani – sitä etten ollut aiemmin hoksannut, miten suosittua triathlon kuntoilijoiden keskuudessa olikaan. ”Kyllä minunkin pitää tämmöistä päästä kokeilemaan! Eihän sitä niin tosissaan tarvitsisi ottaa”, ajattelin.

Eipä aikaakaan, kun hankin maantiepyörän. Samalla viikolla päätin varmistaa, että motivaatio kestävyysharjoitteluun säilyy ja ilmoittauduin Tukholman maratonille. Syksyllä liityin mustakeltaisten joukkoon ja aloitin kymmenen vuoden tauon jälkeen tavoitteellisen harjoittelun, mikä tuntui taas mahtavalta.

Pikku hiljaa oli myönnettävä kavereille, että homma lähti hieman lapasesta, kun hain postista uintilelulähetyksiä ja parikin eri märkäpukua. Sitten piti ostaa uudet maratontossut ja kompressiosäärystimet. Olohuoneeseen ilmestyi traineri ja keittiöön urheilujuomapöniköitä ja energiageelejä. Kevään edetessä kesän kisaohjelma alkoi tarkentua ja piti todeta, että eipä tainnut meikäläisellä olla enää niitä lapasiakaan!

Kuntorastit saivat seurakseen ensimmäiset viralliset maantiekympit, puolimaratonit ja maratonin, ensimmäiset triathlonit sprintti- ja perusmatkoilla sekä maastossa, swimrun-kisat ja maastopyörätapahtumat. Kaikista selvisin hengissä ja niin hyvillä mielin, että ensi vuoden kisakalenteri on jo hyvää tahtia hahmottumassa. Tosin se ei sisällä ihan kuluneen vuoden veroisesti uutta – vielä...

Tykkään treenata kovaa. Triathlon onkin harjoittelunarkomaanille mahtava laji, sillä monipuolisen harjoittelun myötä kroppa kestää suurtakin rasitusta. Ja vaikka jonkunlaista kremppaa sattuisikin tulemaan, aina on joku laji, mihin saa purkaa treeni-intoaan. Kestävyyslajit tukevat mukavasti toisiaan ja vuodenaikojemme vaihtelut antavat treeniin vielä oman lisänsä; esimerkiksi talvella hapenottoa ja kestävyyttä voi kehittää hiihtäen, kesällä saa yläkroppaan voimaa melomalla.

Nykyinen hierojan ja personal trainerin ammattini ei ole se kevein vaihtoehto tähän soppaan, mutta toisaalta yrittäjänä pystyn säätämään omia aikataulujani melko joustavasti. Lisäksi iso kiitos tuesta ja kannustuksesta lähtee kotiin! Ja toki oman kiitoksensa ansaitsee triathlonväki, sillä tsemppausta piisaa niin kisoissa kuin treeneissäkin. Triathlon onkin sosiaalinen yksilölaji. On ollut kutkuttavaa seurata, miten samalla uintivuorolla viereisellä radalla ui maamme kärkipään triathlonisteja, ihan samassa vedessä samanlaista snorkkelia käyttäen kuin itsekin. Eipä se omaa fiilistä ainakaan latista. Treeni-iloa uuteen kauteen!