Matkalla mahdottomaan?

Kertomus koukuttaa siitäkin huolimatta, että pojan omaan kokemuspiiriin extreme-urheilu tai äärimmäisyyksien tavoittelu eivät kuulu. Hämmästys ihmisen fyysisten ominaisuuksien kestokyvystä ja mentaalipuolen sisukkuudesta jää pitkäksi aikaa mietityttämään – eihän tuollainen voi olla mahdollista kuin murto-osalle huippulahjakkaista ammattilaisista. Poika kertoo lukemastaan myös isälleen ja muutamalle kaverille, mutta lehtijuttu jää pian muun tekemisen varjoon – kirjat ja musiikki vievät voiton.

Näin kuluivat nuoruusvuoteni. En ollut urheiluaktiivi, en kuulunut koskaan mihinkään urheiluseuraan, mutta koskaan en myöskään inhonnut liikuntaa, paitsi traumatisoivaa telinevoimistelua. Koulun liikuntatunnit muistan mukavina, vaikka pallopelit eivät koskaan olleet vahvuuteni. Loistamaan pääsin vain, kun pelattiin jääkiekkoa tai juostiin pitkää matkaa. Muissa lajeissa ihastelin lähinnä muiden osaamista. Uinti oli kivaa mökkipuuhaa, pyörä oli sana, johon piti liittää ehdottomasti etuliite moottori. Punttisali innosti armeijaan saakka; viisi vuotta jaksoin uskotella itselleni, että siimakäteni voisivat muuttua betonimöhkäleiksi.

Armeijan jälkeen seurasi elämänvaihe, jossa opiskelu ja työnteko vuorottelivat, aikaa harrastamiselle ei jäänyt. Vasta kirjoittaessani graduani tajusin kaksi asiaa, jotka edelleen ohjaavat harrastamistani: 1) liikunnallinen vahvuuteni on kestävyysurheilussa ja 2) työnteko vaatii vastapainokseen aktiivista liikkumista. Tuolloin 2000-luvun alussa aloitin lenkkeilyn. Motivaatioksi riittivät kauniit maisemat ja hölkkäämisen jälkeinen hyvänolontunne. Hölköttelin vuosia enemmän tai vähemmän säännöllisesti; väliin kun mahtui jatko-opintoja, kahden lapsen syntyminen ja yhden talon rakentaminen, eli kovinkaan tavoitteellista urheilu-urani ei ollut.

Kevät 2010 muutti kaiken. Impulsiivinen vaimoni keksi lähteä Maskuun juoksemaan puolimaratonia ja houkutteli minut mukaan. Taivuttelua kesti kauan, mutta tartuin haasteeseen, peläten matkan olevan viimeiseni. Juoksin puolikkaan läpi matalin sykkein vaimoni loittonevaa selkää seuraten ajatellen, että lapsilla pitää olla ainakin yksi huoltaja tämän kisan jälkeen. Huonekaluliikkeen sponsoroima puuvillainen finisher-paita päällä oli kuitenkin juhlavaa palata kotiin.

Maskun puolikkaan jälkeen nälkä alkoi kasvaa ja triathlonista kiinnostuin - kuinkas muuten - kuin haasteita janoavan vaimon avustuksella. Kilpailuvietti ja itsensä voittaminen sekä treenaamisesta saatu hyvä olo vetivät lenkkipoluille ja vähän uimahalliinkin. Keväällä 2014 hankin ensimmäisen maantiepyöräni ja samana kesänä vedin jo useamman sprinttikisan ja yhden perusmatkan läpi. Tuon jälkeen se onkin ollut menoa: treenimäärät ovat nousseet huomattavasti ja liityin ensimmäistä kertaa elämässäni urheiluseuraan vuoden 2015 alussa aloittaessani Turun urheiluliiton triathlon-jaostossa. Miten hienolta voikin tuntua vielä keski-iän kynnyksellä pukea oman seuran vaatteet päälle ja lähteä tutun porukan treeneihin, kisoista puhumattakaan!

Tuo nuori poika, joka kultaisella 80-luvulla ihmetteli teräsmiesten epäinhimillistä kuntoa, on viime aikoina alkanut tajuta, että sinnikkäällä harjoittelulla pystyisi ehkä itsekin raahautumaan tuon matkan läpi, onhan jo yksi puolimatkan kisakin plakkarissa. Kuninkuusmatkan läpäiseminen ei kuitenkaan ole syy, miksi triathlonia harrastan. Ehdottomasti tärkeintä itselleni on tekemisen hauskuus, itsensä voittaminen sekä oman jaksamisen lisääntyminen osana mahtavaa porukkaa. Konan laavakenttiä tuskin tulen koskaan tallaamaan, mutta ilokseni ja itseäni vastaan aion kisata vielä pitkään.