Olen aina liikkunut. Lapsesta saakka olen harrastanut yksilöurheilulajeja laidasta laitaan: kendoa, ratsastusta ja tennistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Osa lajeista on jäänyt parin vuoden jälkeen, mutta juoksu on pysynyt mukana aina. Omaksi ilokseni ja kunnossa pysyäkseni. Juokseminen on aina ollut tapa nollata pää ja selkeyttää ajatukset, karistaa murheet ja stressi edes hetkeksi, ja pysyä kolmosella alkavissa vaatekoissa. Keski-ikäistyttyäni aloin osallistua erilasiin tapahtumiin ja kilpailuihin, kympeillä ja puolikkailla.

Palkkasin maailman ihanimman ja parhaimman pt:n, joka laati harjoitusohjelman. Kului muutama vuosi ja pärjäsin omassa ikäluokassani kiitettävästi, mutta todellisuus iski päin pläsiä. Tästä ei enää nuorruta, minua ei tulla ikinä valitsemaan mihinkään maajoukkueeseen eivätkä tulokset voi enää paljokaan parantua. Kroppa ei enää kestä pelkkää yksipuolista juoksutreeniä eikä matkojen pidentäminen kiinnostanut. Valmentajani ehdotti triathlonin kokeilemista. Mikäs siinä, olen aina tykännyt haasteista, osasin juosta, pysyin pinnalla ja kaikkihan nyt osaa pyöräillä. Näin luulin.

Harjoittelin syksyn, talven ja kevään - kovaa ja suunnitelmallisesti. Ensimmäinen kisa Kuusijärvellä meinasi lopettaa koko harrastuksen lyhyeen. Keskeytin uinnin ensimmäisen kierroksen jälkeen. En saanut happea, jalat tuntuivat kahdelta betonipylväältä, joita raahaan perässäni. Mietin koko 750 metrin matkan vain kuinka pääsen rantaan, missä turvavene on, nostanko käden ylös, miten se ranta ei jumalauta tule yhtään lähemmäksi! Nousin vedestä, sanoin järjestäjille keskeyttäväni ja hölmistyneille kannustajilleni, että nyt himaan ja äkkiä. Menin peiton alle ja päätin, etten enää ikinä tule pois sieltä. Sitä pettymyksen ja häpeän määrää… Vuorokauden pillittämisen jälkeen nousin ja päätin näyttää Kuusijärvelle. Puin märkkärin päälle ja uin järvellä kolme kilsaa, rauhallisesti ja ilman mitään ongelmia. Sen jälkeen avovesiuinti on ollut lempilajini, meditatiivista ja ihanaa puuhaa, vaikkei se vauhdeissa mitenkään näykään. Kisoissa keskityn vain omaan uintiini.

Pyöräily sen sijaan on edelleen niin vaikeaa, vaikka aloittaessani toisin luulinkin. Uskottelin hetken itselleni, että johtuu puhtaasti välineistä, toisilla on kun niin paljon paremmat vehkeet, että sen takia jään tuntitolkulla ja muuta vastaavaa. Kunnes ostin itse paremmat vehkeet. Ja juu ei. Vauhtini ei kasvanut samassa suhteessa sijoittamaani rahamäärään, vaikka olin tällaista ihmettä toivonutkin. Pyöräilyynkin pätee siis sama kuin moneen muuhunkin asiaan: pyöräilemään oppii pyöräilemällä ja harjoittelemalla.
Juokseminen on oikeastaan ainoa asia elämässä mitä osaan, se missä olen kohtuullisen hyvä. Mutta vaikka kuinka olisin nopein juoksuosuudella ja ottaisin vikalla osuudella selkiä kiinni, se ei riitä jos olen vasta nousemassa vedestä kun muut on jo toisella pyöräilykierroksella. Niin kuin kaikki asian harrastajat tietävät. Mutta se tekeekin tästä lajista niin hienon. On parannettavaa, haasteita ja mahdollisuus kehittyä. Olen vasta matkan alkutaipaleella, pitää vain osata treenata kohtuudella ja viisaasti, että säilyy terveenä.

Maltista valttia

Kuten monelle triathlonistille, minullekin on haaste malttaa harjoitella maltilla ja itseään aidosti kuunnellen. Kun se treenaaminen ja kisaaminen on niin kivaa. En kuitenkaan jaksa tai osaa olla liian kurinalainen. Syön luonnostani terveellisesti, mutta muissa elämäntavoissani olisi varmasti parantamisen varaa. Ihan ensimmäiset triathlonkokemukseni olivatkin Terässika-kilpailusta, jossa sijoituin aina hyvin. Toisaalta tähän sakkiin mahtuu niin monenlaista tyyppiä, että se tekee porukasta juuri hauskan ja suvaitsevaisen. Kisoissa huippumenijä kärjessä jaksaa ja viitsii ohittaessa kannustaa nobody-minua, joka tulen parilla kierroksella perästä. Olen luonteeltani kärsimätön ja kilpailuhenkinen. Triathlon opettaa minua nöyremmäksi.

Turun triathlonporukkaan tulin mukaan tuttujen kautta. Vietän suurimman osan vapaa-ajastani mökkeillen Turun saaristossa, joten miksen myös treenaisi siellä. Täytyy myöntää, että suhtauduin aluksi epäillen turkulaisiin, nehän on niin sisäänpäin lämpiäviä ja puhuukin oudosti. Olin väärässä. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi ja joskus jopa tarpeelliseksi. Vaikka pääsenkin paikkakuntalaisia harvemmin osallistumaan harjoituksiin, tulen aina kuin mahdollista. On hienoa treenata itseäni parempien joukossa, se kannustaa ja pistää tsemppaamaan.

Suomen kesä lähestyy ja monia kisoja on tarjolla. Triathlonissa ei tosiaan tarvitse olla huippu-urheilija, kaikentasoisille löytyy vaihtoehtoja. Itse olen saanut siskontyttäreni mukaan kokeilemaan lajia ensi kesänä. Toivottavasti kipinä syttyy ja osaan olla innostavana esimerkkinä. Tsemppiä kaikille harjoitteluun ja tulevan kauden kisoihin!

Share This!

Sunnuntaistoorit