Harrastukseni muiden lajien eli painin, koripallon, tanhun, sählyn, sulkapallon ja jalkapallon puolella eivät ottaneet tuulta alleen. Sen sijaan juoksu-urheiluinnostukseni meni aika vakavaksikin 1990-luvulla. Kisasin keskimatkoilla kotimaan nuorten sarjoissa kohtalaisen hyvällä menestyksellä. Vietin suurimman osan ajasta urheilukavereideni kanssa, vedin itseni ylikuntoon korkean paikan leirillä – ja kirsikkana kakun päälle lääkäri puukotti niin takareittäni kuin pakaraanikin. Juoksu oli monta vuotta koko elämäni, ja tärkein osa identiteettiäni.

Parhaiten 1990-luvulta ovat jääneet mieleen talvikauden keskiviikot. Valmentajani haki minut ja muutaman muun juoksutallimme jäsenen suoraan koulusta ja ajoimme siitä parin tunnin matkan Vierumäen urheiluopistolle tekemään hallitreeniä. Treenin jälkeen oli aina kiire lähteä kotimatkalle. Piti nimittäin olla kotona omassa valkonahkaisessa säkkituolissa klo 21.00. Silloin alkoi radio-ohjelma nimeltä Metalliliitto. Sekä juoksussa että örinämusiikissa nuorta poikaa viehätti niiden äärimmäisyys. Juoksutrikoot tai kestävyysurheilu eivät vielä 1990-luvulla olleet samalla tavalla muodikkaita kuin nyt. Olinkin ylpeä ollessani marginaalissa.

Koetin olla kuivilla kestävyyslajeista, ja ylipäätään urheilusta, 2000-luvun ensimmäiset seitsemän vuotta. Heikolla menestyksellä, näin jälkikäteen katsottuna. Muistelisin lukeneeni jostain, että 28-vuotiaana ihminen kohtaa ensimmäiset vanhenemisen merkit ja tajuaa kuolevaisuutensa. Näin tapahtui myös minulle. Vuonna 2008 matkustin arkipäivät Turusta Helsinkiin töihin. Noihin aikoihin tapasin junassa sattumalta vanhan juoksukaverini ja aloin taas vähitellen juosta. Yksin, ja usein myös hänen kanssaan.

Kalervo Palsan toinen tuleminen alkoi vuonna 2002 – minulla vasta vuonna 2008. Saman vuoden keväällä osallistuin ensimmäiseen juoksukilpailuuni pitkästä aikaa. Kyseessä oli Helsinki City Run. Kaapissani komeilee tältä reissulta finisher-paita. Oikeasti se ei kuuluisi kaappiini. Sain paidan säälistä. Vedin kyllä itseni ihan finaaliin, mutten tosiasiassa päässyt maaliin. Liian kovalla tahdilla alkanut toinen tulemiseni päättyi 19 kilometrin kohdalla väkivaltaisesti. Ambulanssissa kertoivat, että minulta oli lähtenyt taju kankaalle suorin jaloin, ja että olin murtanut siinä samalla erään kanssajuoksijan jalan.

Seuraavassa kisassani maratonilla pääsin jo maaliinkin. Kokemus oli mukava, muttei järisyttävä. Vuoden 2009 kesällä vedin ensimmäisen triathlonkisani Pälkäneellä, kisa päättyi urani toiseen keskeytykseen kestävyyslajeissa. Uinti sujui vielä hyvin 30 eurolla bensa-asemalta ostetulla kumipuvulla. Pyöräilyosuudella kumi paukahti. Aluksi kerran, sitten toisen kerran. Kukaan ei ollut kertonut, että tässä kyläkisassa pyöräillään pitkä matka hiekkatiellä. Minulla ei ollut pistosuojattuja kumeja ja vain yksi varakumi. Isäni haki minut pois keskeltä sateista korpea, kun pojasta ei alkanut kuulua mitään.

Syksyllä olinkin jo sitten mukana Turun urheiluliiton triathlonjaoston treeneissä. Siitä se vähitellen lähti. Ja muuttui aika nopeasti jo aavistuksen totisemmaksi touhuksi. Olen vuosien aikana saanut kisata mitä erilaisimmissa paikoissa eri matkoilla, tehnyt kohtalaisen hyviä aikoja, ja saanut jopa joitain palkintoja, tutustunut järjettömän hienoihin ystäviin ja päässyt mukaan seurayhteisön ytimeen eli niin sanotulle toppatakkiosastolle.

Mukaan triathlontarinaani mahtuu elämäni paras vuosi 2011. Parhaan siitä tekee, että olin tuolloin hoitovapaalla kahdeksan kuukautta kahden poikani kanssa. Hoitovapaani toiseksi viimeisenä päivänä suoritin ensimmäisen täysmatkani Kööpenhaminassa. Lähes yhtä hieno tunne oli, kun viime vuonna tein paluun tartanille keskimatkojen osalta. Tätä kirjoittaessa nimeni komeilee jo toista viikkoa ensimmäisenä 1500 metrin hallijuoksutilastoissa koko maan osalta. Tämä tosin kertoo enemmän matkan vähäisestä suosiosta tähän aikaan vuodesta kuin omasta erinomaisuudestani. Onkin lähinnä päivistä kiinni, koska joku oikea urheilija moukaroi minut maan pinnalle…

Tämän tarinan ympyrä oli myös lähellä sulkeutua viime elokuussa, kun olin kolmatta kertaa Köpiksen täydellä matkalla. Kaukana ei nimittäin ollut urani kolmas kestävyysurheilusuorituksen keskeytys. Nyt en päätynyt pelkästään ambulanssiin vaan sen kyydissä sairaalaan saakka. Onnekseni kuitenkin vasta maaliviivan jälkeen.

Kisan viimeisellä viidellätoista kilometrillä koin hieman liioitellakseni jonkinlaisen ruumiin irtautumisen mielen hallinnasta. Jalat kantoivat juuri ja juuri, mutta pää oli tyhjä ajatuksista. Kyseessä oli siis oma meditaationi. Jälkeenpäin tarkasteltuna kokemus muistutti itseäni vuoden 1998 testijuoksusta Vierumäen urheiluopistolta uudenvuoden aaton aattona. Silloin vedin itseni kovassa pakkasessa täysin piippuun, pääsin maaliin ja seuraavan yön vietin vessassa tyhjentämässä itseäni. Silloin viiksenhaituvat väpättäen tajusin, että urheilun avulla voi yrittää hallita mieltään. Sitä mielenhallintaa haen edelleen. Toki ilman idioottimaisia sairaalareissuja.

Kuluneen kuuden harrastusvuoteni aikani sekä minä että triathlon ovat siirtyneet pois marginaalista. Meistä molemmista on tullut massojen tuote. Se on jotain poikkeuksellista ja tuntuu hienolta, että olen saanut olla mukana tässä. Samalla lajista on kuitenkin tullut hivenen keski-ikäinen, varustekeskeinen ja hienolta tuoksuva, tylsäkin. Ennen kestävyystapahtumien pukukopit haisivat vahvasti hieltä ja linimentiltä. Harras toiveeni onkin, että ensi kesänä näen triathlonkisojen viivalla calvinkleineltä tuoksuvien lycrasankareiden ohella marginaaliin kuuluvia linimentiltä tai mielellään jopa pistäviltä hieltä haisevia ihmisolentoja. Haluan huumaantua hajusteiden, hien ja linimentin koktailista täysillä! Toivon näkeviä kisaajia, jotka uskaltavat mukaan mummopyörillä, jättävät sykemittarit kotiin ja tulevat vain tyhjentämään pään, kukin omalla tavallaan. Räkä poskella tai ilman. Mielellään kuitenkaan pelastustoimea kuormittamatta

Share This!

Sunnuntaistoorit