Hailen kintereillä

Lapsuudessani omassa pihapiirissäni, Kotkan Karhuvuoren pahamaineisilla merimiestaloilla, oli valtaväestön päihdeongelmien lisäksi myös jotain positiivistakin, nimittäin lapsien terve innostus kaikenlaiseen liikunnalliseen aktiviteettiin. Pelikonsolittomassa maailmassa lapset etsivät toimintaa ympäristöstään ja toisistaan. Milloin olimme rakentaneet omat kesäolympialaiset takapihan metsään, milloin pelasimme hiekkakentällä futista, milloin pesäpalloa kotipihalla autonomistajien suureksi harmiksi, milloin uimme venelaitureiden lomassa, kotkalaisia kun ollaan.

Siitä johtuen koripallokorin saapuminen pihapiiriin oli merkkitapaus! Eikä pelkästään sen vuoksi, että se oli seurausta koripallonälkäisen isoveljeni Teron taloyhtiölle osoittamista loputtomista pyynnöistä. Eräänä kuumana kesäpäivänä koripallosessio päättyi siihen, että lähdimme juoksemaan takapihan metsässä sijaitsevalle pururadalle. Räskin metsä jättimäisine puineen, kivineen, puroineen, soineen, lampineen oli lähtöpisteenä monille seikkailuille, mutta kaikkein rakkaimmaksi itselleni tuossa metsässä on pururata, joka kiemurtelee verisuonena pitkin Räskin metsää. Pysähtelimme poikaporukassa matkalla monta kertaa, sillä jaloissa ei ollut toivoakaan matkan taittumisesta ilman kävelyä. Juoksu päättyi metsässä olevalle kaivolle, jossa virkistäydyimme lähdevedellä. Eräs kaveri totesi juostessaan kuinka kevyeltä askel tuntui, “kuin juoksisi pilvien päällä”. 

Itselleni ensimmäinen vastaavanlainen tuntemus oli vielä vuosien päässä. Tuo nuoruuden tapahtuma on kuitenkin omassa mielessäni muodostanut jonkinnäköisen lähtöpisteen omalle juoksuinnostukselleni. Räskin metsää halkovan 4,82 kilometrin pituisen pururadan jokainen kaarre ja mäki tulivat hyvin tutuksi nuoruusvuosinani. Suhteellisen mäkinen maasto ja kaunis metsäinen reitti heijastivat omaan sieluun elävyyttä, jota vain kuntoilu ja itsensä haastaminen voivat tuoda mukanaan. 

Niin kuin kaavaan kuuluu, liikunnallisuuden lisääminen toi mukanaan omien rajojen etsimistä, ja viiden kilometrin yhtämittaisen juoksun selvittäminen jatkui sekuntikellon kanssa taisteluun. Oman huoneeni seinällä oli omakuva ja aika 23:59 ja vieressä Haile Gebresselassien kuva ajalla 12:39. Ei niinkään tavoiteajaksi vaan pikemminkin vertauskuvana siitä innostuksesta, jota tuo pieni etiopialaismies tartutti hymyilevällä persoonallaan ympärilleen. 

Kiritystä ja hampaiden kiristystä

Oman nuoruuteni Haile oli naapurin Mika, joka lyöttäytyi seurakseni juoksemaan. Ensimmäiset lenkit mentiin Mikan vauhtia, mutta hyvin pian koitti päivä, jolloin hän tuli koriskentälle ja näytti sekuntikellossa lukemia 23:55. Tämä oli jonkinnäköinen lähtölaukaus keskinäiselle taistelulle, jossa olin – ja olen edelleen altavastaajana. Mika oli kuitenkin itselleni hyvä esimerkki siitä, kuinka joitain ei vain saa enää juoksemalla kiinni. Niin pian kuin ymmärtää tosiasian, että ihmiskeho on yksilöllinen ja turha sapelien kalistelu ei välttämättä johda hedelmälliseen kehitykseen, niin pian kuntourheilija löytää liikunnasta paikan, jolla täyttää muutakin kuin kunnianhimoa. 

Siitä päästäänkin aasinsillalla oman kuntourheilun nurjaan puoleen. Henkinen ja fyysinen kompastelu ovat olleet valitettavan olennainen osa omaa liikuntaharrastustani. Oli se sitten Mikan saavuttamattomissa oleva tämänhetkinen pohja Räskissä 19:58, ensimmäinen keskeytykseen päättynyt maraton Helsingissä 2004 tai jatkuvat vaivat lasijaloissani, jotka eivät tunnu kestävän hentoa 100 kg kokonaisuuttani… Joskus nämä kompastelut johtivat lannistukseen juoksuharrastuksessani, mutta kilojen lisääntyessä ja elämäntilanteiden kärjistyttyä huonommalle kantille, juoksun uudelleenlöytäminen on aina tuonut henkistä ja fyysistä hyvinvointiani kohti kaivattua tasapainoa.

Kesäkuussa 2012 erään tällaisen tasapainoisen ajanjakson yritti rikkoa vuoden parhaalla juoksulenkillä sattunut pohjevamma. En yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan muutamaa askelta enempää vamman sattuessa, mutta kävellessäni kotiin endorfiinipöllyssä mielessäni jyskytti vahvana itkuinen ajatus: “Tällä kertaa en lannistu!” Vaihtoehtoiset liikuntamuodot löytyivät uinnin ja pyöräilyn parista. Juoksun kompensoiminen oli silti kova pala, mutta päättäväisyydellä on joskus yllättäviäkin seurauksia. 

Uusi toivo!

Elokuussa 2012 intensiivinen uinti ja pyöräily saivat aikaan puhelun urheilujani netistä seuranneelta isoveljeltä. Hän haastoi minut puolimatkan triathlontapahtumaan Finntriathloniin. “Haile” huikkasi minulle myös samasta asiasta. Ja muuta kannustusta en tarvinnutkaan. En usko, että koskaan elämässäni on ollut niin aktiivista aikaa urheilussa, kuin sitä seurannut 10 kuukauden treenaus kohti triathlonkesän huippuhetkeä ja ensimmäistä isoa urheilutapahtumaani sitten vuoden 2004 maratonpettymyksen. 

Nyt, reilua paria vuotta myöhemmin, on takanani kaksi puolimatkan kisaa ja yksi täyspitkä polkumaraton ja tasaisella juostu maraton, useampia lyhempiä triathlonkisoja ja erinäinen läjä juoksukilpailuja. Nuuksio Classic Trail Marathon viime syyskuussa oli yksi elämäni parhaimpia urheilukokemuksia. Kaikessa masokistisuudessaan, euforinen juoksu keskellä kuvankaunista kansallispuistoa on kokemus vailla vertaa jokaiselle kuntourheilijalle. 

Tätä kirjoittaessani olen toipumistilassa vuorokauden mittaisesta sisätriathlontapahtumasta, jonka uusi kotkalainen seura Aquila Triathlon järjesti. Musiikkia, valoshowta, uintia, wattbikeilyä, juoksumattoilua ja aimoannos huumoria siivittivät porukkamme fantastiseen suoritukseen uimahallin kostean hikisissä tilassa. Vaikka treeneissä usein nautinkin yksinsuorituksesta, on mahtavaa olla mukana koneistoa, joka masinoi terveyttä ja hyvää mieltä ympärilleen liikunnallisen esimerkin voimalla.

Tuen tärkeydestä

Aikuisiän triathlon- ja juoksuhullutuksistani jää itselleni vähän laiha maku, jos jätän mainitsematta kaiken sen tuen ja innostuksen, jota olen saanut kolmelta lapseltani, Benjaminilta, Eemeliltä, Iitulta ja avovaimoltani Mintulta. Minulla ei ole yhtään kilpailua, joissa tukijoukot eivät olisi olleet mukana jossakin kokoonpanossa. 

Yksi elävimpiä ja itkuisimpia muistoja oli Nuuksion viimeisillä kilometreillä, kun jalat eivät enää kantaneet juoksumetrin juoksumetriä ja yritin epätoivoisesti kävellä eteenpäin vaikka jokainen askel oli edellistä kivuliaampi. Poluilla alkoi olla hiljaista, kun suurin osa juoksijoista oli jo ylittänyt maaliviivan. Kansallispuisto alkoi saada voiton tästä wannabe-polkujuoksijasta mielen mustuessa loputtoman urakan edessä. Kolme kilometriä ennen maalia kuulin kuitenkin kuusien läpi huudon: "ISKÄ!" Samassa endorfiinivasara iski valtavalla voimalla tunnekeskukseeni. Ja salaa pojaltani, joka oli juossut polkua pitkin minua vastaan, vuodatin onnen kyyneleitä. Vaikea enää muistaa viimeisten kolmen kilometrin tuskaa, mutta Benjaminin huudon muistan koko elämäni. Toivon hartaasti, että voin joskus maksaa nämä kannustukset takaisin olemalla heidän taustajoukkona heidän omissa liikunnallisissa haasteissaan. 

Aika ajoin ajatukseni kääntyvät siihen perjantailenkkiin kolmisen vuotta sitten, kun askel tuntui kevyeltä, niin kuin olisin “pilvien päällä juossut”, ja joka päättyi pohjevammaan ja muutaman kuukauden juoksutelakkaan. Ilman tuota vammaa en olisi koskaan käynyt tosissani pyöräilemään ja uimaan. Peräänantamattomuuden hedelmät voivat joskus olla odottamattomia. 

Omat rajaviivani kuntoilun monotonisuudessa ovat kerta toisensa jälkeen saaneet muuttaa paikkaansa. Juoksu, tuo täydellinen ensirakkauteni, on saanut seurakseen monta hyvää kumppania, ja yhdessä me olemme vahvempia kohtaamaan kolhut ja esteet, joita tulevaisuus eittämättä tuo tullessaan. Odotan innolla sitä päivää, kun nämä kolme ystävää kohtaavat Aurajoen vesissä ja rannoilla upeassa uudessa kaupunkitriathlontapahtumassa Suomen toiseksi parhaimmassa kaupungissa. Ehkä silloin ensimmäistä kertaa saan vihdoin nämä kolme kaverusta heittämään erimielisyytensä sivuun ja antamaan ne kuuluisat yläfemmat toisilleen.