”Iskä, miks sä viittit kisata, vaikket koskaan voita?” kysyi tyttäreni Roosa joskus vuonna 2007. Tuohon kysymykseen vastatakseni on pakko kelata aikaa jonkin verran taaksepäin.

Vuonna 1988 kotiutuessani armeijasta näin televisiossa koosteen Nizzan pitkän matkan kilpailusta (4/120/30). Huuli pyöreänä ihmettelin kisaa, ja lähtemättömän vaikutuksen teki ennen kaikkea naisten sarjassa maaliin horjuvat kärkikisaajat. Tämän vajaan tunnin ohjelman aikana vakuutuin siitä, että tämä on minun harrastukseni, ja että tällä tavalla saan purettua sitä energiaa ja aktiivisuutta, joka minussa sisäsyntyisesti asuu. Minut joskus tavanneet ihmiset voivat ehkä tunnistaa tuon luonteenpiirteen…

En koskaan haaveillut tulevani huippu-urheilijaksi. Halusin enemmän haastaa itseni kokeilemaan: uskallanko lähteä kilpailuun; pääsisinkö maaliin; jos pääsen niin olisinko viimeinen?

Ensimmäisen fillarin ostin pappis-mieheltä käytettynä huimaan 750 markan hintaan. Ensimmäiseen kisaani osallistuin 1988 loppukesästä Littoisten järvellä. Silloin ei ollut triathloniin tehtyjä märkäpukuja, ei TRI-pyöriä eikä edes aika-ajotankoja. Kisat vedettiin läpi uikkareissa ja osa juoksi ilmaan paitaakin, mikä tosin tänä päivänä ei ole sallittua. Millään matkalla ei saanut peesata!

Käännekohta koko hommaan tuli, kun tein päätöksen lähteä täydelle matkalla Ruotsin Kalmariin. Vuosi oli 1998. Talven aikana oli pakko pidentää lenkkejä, uida pitkiä kelauksia ja polkea maasturilla pakkasessa. Maaliin tulin ajassa 11:20. Totesin, että myös 350 h/vuosi -harjoittelulla voi päästä kohtuuajassa maaliin. Seuraava Ironman-kisa odotuttikin itseään vuoteen 2010. Se taittui kelvolliseen 11:30 aikaan.

Noin 100 erilaista kinkeriä kisanneena ovat ylivoimaisesti suurimmat suosikkini olleet kympin tempoajot ja puolimatkan triathlon. Maratoneja kymmenen juosseena voin todeta, että juoksu ei todellakaan ole vahvin lajini, mutta peruslenkkeilyllä pääsee kyllä 3:17 aikaan.

Harjoitteluani on aina ohjannut metodi: tee sitä, mikä hyvältä tuntuu. Vahva harjoittelun suunnitelmallisuus ei ole itselleni oikeastaan koskaan sopinut. Samaa metodia olen jatkanut nyt kolmattakymmenettä vuotta. Täydellinen lopettaminen ei oikein ole onnistunut, vaikka muutamia kertoja olen yrittänyt lähes tosissani... Nooh, oikeastaan ensimmäisen kerran yritin vuonna 2010, ja uudelleen viime vuonna, jolloin lähes onnistuinkin. Tänä vuonna ei tosin yhtään kisaa tullut vedettyä, mutta jonkin verran tuli ulkoiltua kuitenkin. Ensi kesänä suunnitelmissa on olla kotikisan puolikkaalla.

Viestini uusille lajin harrastajille onkin, että etsikää itsellenne sopiva tapa harjoitella ja kilpailla. Näin löydätte lajista elämäntavan tai tavan tukea muuta elämää. Kuten taannoisessa suomileffassa todetaan: Lootusasentoon liian levoton mä oon.
Nähdään silloin tällöin treeneissä!

Share This!

Sunnuntaistoorit