Monenlaista tuli kokeiltua. Yleisurheilua ja hiihtoa piirin lähes huipulla, jalkapalloa SM-tasolle saakka, sekä kaukalopalloa ja salibandyä puu(pää)laakeissa. Viimeiset vuodet kaikkea tätä varjosti lukuisat loukkaantumiset, eikä nykyään enää taida paikkaa löytyä, jota ei olisi operoitu.

Vajaa kymmenkunta vuotta kului välissä. Ehkä paikkaa hakiessa tässä maailmankaikkeudessa tai  muuten vain harhaillessa. Viimein innostuin työpaikkaurheilun kautta taas potkupallon pariin. Muutama vuosi meni mielestäni ihan ok, vaikkakin rouva aina kotiin tullessani jo ovelle huuteli:  ”Käveletkö ihan itse?” Minäkö muka loukkaantumisherkkä? Vuonna 2012 sitten lopulta tajusin itsekin, että nyt futiskengät joutavat takkaan. Potkupallokausi alkoi ihan samalla tavalla kuin edellinenkin, suven ensimmäisessä pelissä nilkasta menivät nivelsiteet nurin. Kiitin kavereita ja lupasin tulla katsomaan pelejä.

Siinäpäs toipuessa aloin päässä pyöritellä, että mitäs sitten? Jotain vai ei mitään? Eipä heti tullut mitään mieleen. Pientä hölkkää ja jonkinmoista hyötyliikuntaa tuli tehtyä. Muutamassa juoksutapahtumassa tuli käytyä, lähinnä kirittämässä muita. Rouva alkoi (ehkä itsekseen) höpötellä jostain triathlonista. Oli kuulemma menossa johonkin treeneihinkin, jos vaan uskaltautuu. Tyydyin lähinnä haukottelemaan, taisin myös nyökätä: ”ehkä.”

Kevättalvella 2014 Raision uimahallissa järjestettiin uimakoulu meille vanhemmille, joiden lapset RaisU:ssa treenaavat. Oli siinä Wihannon Antilla ihmettelemistä, kun toistakymmentä aikuista uimamaisteria näytti taitojansa, tai taidottomuuttansa. 25 metrin altaassa selvisin siten, että huilasin minuutin ja sitten taas mentiin uusi altaanmitta. Joko riittää? Ei kuulemma ihan vielä. Koko kevään räpiköityämme osa uskalsi sanoa jopa osaavansa uida. Myös minä, tai ainakin luulin niin.

Kesä 2014 kertoi karun totuuden. En mä mittää uida osaa! Damn. On se vaan altaassa uinti niin eri asia kuin avovedessä. Muutaman sadan metrin matkaan vedessä saa kulutettua uskomattoman paljon energiaa ja aikaa.

Heinäkuun 2014 Joroisten kisaa oli mahtava seurata. Erilaiset urheilijat esittivät parastansa. Suuri kunnioitus heräsi sisälläni. Kieltämättä tahdoin kuulua tuohon joukkoon! Samalla päätin oppia uimaan. Syksyllä vaan sitten hallille rouvan vanavedessä, ja treenaamaan muiden mukaan. Uinti tulee varmasti aina olemaan minulle haastavin laji tuntemistamme kolmesta, mutta ehkä sekin sujuu joku päivä (hope so).

2015 kesä rohkaisi minua jatkamaan. Näillä treenimäärillä jopa mieltä lämmittäviä tuloksia! Mitä jos oikein treenaisi? Nooh, hiljaa hyvä tulee, ja maltilla, ettei taas joutuisi sairastuvalle.

Triathlon on oikeasti paljon enemmän kuin laji. Se on hieno, terveellinen elämäntapa. Se on upea yhteisö. Joku voisi ajatella: blaa, blaa, blaa, mutta kaikki tämä on niin totta! Jokainen tekee ja touhuaa tasonsa ja kuntonsa mukaan. Ja minunhan piti olla lähinnä huoltopuolella ja seuramiehenä, mutta katsotaan nyt…  ;-)                -

Share This!

Sunnuntaistoorit