Raskausaikanani en pystynyt liikkumaan juuri ollenkaan ja jonain synkkänä staattisena hetkenä sohvan pohjalla vannoin itselleni, että vauvan tultua maailmaan pistäisin itseni elämäni kuntoon. Olin koko ikäni harrastanut liikuntaa, mutten koskaan varsinaisesti kisannut missään lajissa. Aloitin lenkkeilyn heti kuopuksen syntymän jälkeen, verenmaku suussa ja nollakunnossa. Kolmen kuukauden kuluttua juoksin kuitenkin jo 10-15 km pituisia lenkkejä ja ensimmäiset puolimaratonini vuoden sisällä. Samalla huomasin vaikutuksen, jonka numerolapun rintaan iskeminen toi mukanaan. Into kisaamiseen ja omien tulosten parantamiseen olivat syntyneet.

Halusin kuitenkin löytää itselleni monipuolisemmin fysiikkaa kuormittavan lajin, mistä syntyi ajatus triathlonista. Semisurkeana sammakkouimarina ilmoitin itseni aikuisten uimatekniikkakurssille syksyllä 2011. Siellä opeteltiin alkeita eri uintitekniikoihin viiden kerran pikakurssilla. Kurssin päätin semisurkeana vapaauimarina.

Olin joka tapauksessa päättänyt lähteä rohkeasti kokeilemaan jotakin lyhyttä triathlonkisaa saadakseni tuntumaa lajiin, vaikken omistanutkaan maantiepyörää saati märkäpukua.

Vehmaalta vauhtiin

Sopiva tilaisuus tarjoutui seuraavana kesänä 2012 Vehmaalla, jossa järjestettiin kotoisat, matalan kynnyksen 1/10-matkan triathlonkisat. Heinäkuun päivä koitti harmaana ja kaatosateisena. Ulkolämpötila oli 13 astetta. Sisällä autossa vallitsi hervoton tunnelma kaatosateen piiskatessa julmasti auton tuulilasia: mitä ihmettä minä oikein olin tekemässä?

Järviveden lämpötila oli 18 astetta ja vaikka uintimatka oli vain vaivaiset 400 metriä, tuntuivat kierrettävät poijut killuvan pelottavan kaukana. Kahlaaminen hyiseen veteen vei viimeisetkin luulot pois – helppoa tästä ei tulisi. Lähtölaukauksen paukahdettua syöksyin veteen todetakseni, että vapaauintitekniikkani ei ollutkaan semisurkea vaan umpisurkea. Avovedessä täytyy näet muistaa suunnistaa, muuten voi kääntyä huomaamattaan 90 astetta väärään suuntaan. Melkein millä tahansa uintityylillä päihittää mennen tullen huonotekniikkaisen vapaauimarin: sammakkouimarit menivät tyylikkäästi ohitseni.

Jalkojeni saadessa lopulta kosketuksen rantaan, olin täynnä riemua. Tässä se oli, voitto numero 1/3, minä selvisin! Juoksin kylmettyneenä vaihtoalueella, jossa oman pyörän löytäminen oli hyvin helppoa, suurin osa menopeleistä kun oli jo saanut kuljettajansa. Ruopaisin maastopyöräni liikkeelle 18 km taipaleelle. Nyt en säästelisi itseäni yhtään. Etureidet hapoilla poltellen pyöritin raskaita polkimia minkä pystyin, ja seurasin samalla sivusilmällä paluulenkillä vastaan tulevia triathlon- ja maantiepyöräilijöitä, jotka kiisivät 30–40 km tuntivauhdilla kevyen tuntuisesti pitkin maalaismaisemaa.

Pyörä/juoksu-vaihtoalueella saapuessani tuuletin voittoani numero 2/3, enää olisi juoksuosuus jäljellä. Vaikka matka oli ainoastaan 4,2 km mittainen, tuntui se yllättävän raskaalta suoraan pyöräilyn jälkeen suoritettuna. Maaliin saapuminen oli kuitenkin juhlahetki. Kolme etappia, kolme voittoa. Olin löytänyt lajini!

Kohti Turkua

Muutamia vuosia jatkoin omatoimisena triathlonharjoittelijana ja kisasin sprinttimatkoja. Tavoitteet ovat kuitenkin kasvaneet. Ja tänä vuonna tarkoitus on lähteä nautiskelemaan ensimmäisestä triathlon-puolimatkastani Turku Triathlon Weekendissä. Liityin Turun Urheiluliiton triathlonjaostoon alkuvuodesta 2015 saadakseni treenaamiseen lisää potkua ja ohjausta, ja tietysti tutustuakseni muihin lajiin hurahtaneisiin. Laji on mahtava ja niin kauan tätä tulen harrastamaan kuin iloa ja intoa riittää. Ja miksei riittäisi? Tosikkoa minusta ei saa millään ja tämänkin lajin parissa voi harjoitella kovaa, menettämättä liikkumisen riemua ja pilkettä silmäkulmassa.

Silloisen Vehmaan kisan jälkeen siskonpoikani Santeri totesi silmät loistaen: ”Minusta tulee isona sellainen, joka ensin ui, sitten pyöräilee ja lopuksi juoksee hirveän lujaa”. Niin minustakin.

Share This!

Sunnuntaistoorit