Olen 45-vuotias, nykymittapuun mukaan suurperheen äiti. Perheeseemme kuuluu mieheni Matin lisäksi viisi poikaa ja laiskanpulskea saksanpaimenkoira Saara. Tosin vanhin poika on jo muuttanut pois kotoa ja perustelee omaa perhettään pikkuhiljaa.

Olen syntynyt kalojen merkeissä. Luonteeltani olen omasta mielestäni rauhallinen, unelmoiva haahuilija. Kotona miesväki kylläkin tunnistaa minut paremmin tummana ja tulisena. Ehkä veri on vettä sakeampaa, ja tulisuus on periytynyt urheilijavanhemmiltani.

Nuoruudessani muistan jo kolmannella luokalla juosseeni poikien kanssa cooperia. Lukioaikoina kävin jo säännöllisesti aamuisin uimassa ja sen jälkeen lenkillä. Lisäksi nuoruuden harrastuksiin kuuluivat luistelu ja voimistelu. Nämä olivat lähinnä äidin peruja.

Hieman yli 30-vuotiaana - ilmeisesti näyttääkseni isälleni ja pojilleni - pelasin myös yhden kauden futista, ilman suurempia kunniamainintoja. Hyvät ystävät olivat tuon harrastuksen paras suola.

Juoksu on aina kuulunut elämääni. Vuonna 2001 juoksin ensimmäisen maratonini. Tästä sai oma juoksu-urani kovan sysäyksen ja nyt maratoneja on noin 20 takana; kaikenlaisia Turusta New Yorkiin. Puolikkaita ja muita matkoja tuli koluttua, aina kun mahdollista. Ilmeisesti tästä johtuen on välillä on ollut jalkojen telakkataukoja ja huoltokuukausia, mutta aina mieli on kuitenkin vienyt poluille takaisin.

Juoksu vei mennessään ja ehdin jo haaveilla ultramatkoistakin, mutta ajan myötä akillekset sanoivat sopimuksen irti. Akilles-leikkauksien jälkeen aloitin kuntoutuksen pyöräilyllä ja uinnilla. Sillä tiellä olen nyt. Sakari Oravan sanoin – parempi kulua, kuin ruostua.

Luonteeseeni ei ole koskaan kuulunut erittäin järjestelmällinen, ohjelman mukainen treenaaminen. Aina on menty fiilispohjalta. Liekö tässä näin jälkikäteen syy vaivoihin, sillä meno on ollut joskus kovempaa, kuin luonto sallii. Levon merkitys on joskus hieman hämärtynyt.

Olin tutustunut juoksukisoissa Pia Cajaniin, ja kuulin hänen siirtyneen triathlonin pariin. Kiitos Pialle lukuisista vastauksista ummikon kyselyihin! Hän jaksoi vastata kaikkiin, yksinkertaisiinkin kysymyksiin, aina antaumuksella.

Juoksusta triathloniin

Vuonna 2013 aloitin triathlonkisaamisen juhannus-kisoista. Ilmeisesti kaikesta jäi positiivinen mielikuva, koska jatkoin tästä Kiskoon ja Joroisiin. Tältä vuodelta takana ovat juhannustriathlon, Vantaa, Kisko, Säkylä, Joroinen ja Käringsund Ahvenanmaalla.

Osa-alueista itselleni haastavin on pyöräily, sillä se on itselleni uusi laji ja muutenkin teknisin. Tekniikka ei ole vahvin puoleni, sillä sitä varten perheessäni asuu mies. Hän on pakon sanelemana päässyt huoltojoukkoihin kilpailuihin vaihtelevasti. Pieni kipinä on miehessä kuitenkin kasvanut, sillä talliin on ilmestynyt uusi pyörä ja Impivaarassakin on miestä nähty 25 vuoden uimatauon jälkeen.
Uintia tulee treenattua kesäisin paljon avovesiolosuhteissa mökillämme Rymättylässä Airiston kupeessa. Täällä myös erinomaiset juoksumaastot ja sopiva matka pyörälenkille kotoa mökille.

Aikaisempiin kausiin olen aina mennyt tutulla motolla eli ”soitellen sotaan”. Monta kertaa olen lähtöviivalla miettinyt, mihin olen itseni jälleen lykännyt. Tätä asennettani kuvaa mm. tältä kaudelta hetken mielijohteesta tehty juoksureissu Nuuksion maastomaratonille. Lähtöviivalla huomasin, että muilla oli juomareput selässä. Itsellä desin juomapullo kädessä ja tavoiteajaksi ajattelin hieman alle 4 tuntia. Onneksi en jutellut asiasta ääneen, sillä totuus paljastui pikkuhiljaa juoksun edetessä ja maalissa 1,5 x normimaraton ajalla.

Nyt tarkoituksena olisi muuttaa treenaaminen suunnitelmallisemmaksi, tavoitteellisemmaksi ja itseään kuuntelevammaksi. Itseni tuntien, melko haastavaa, mutta hyvän porukan tuella ja mahtavien treenien säestämänä näihin tavoitteisiin on mahdollista päästä. Ja kyllähän se täysmatka yksi unelmien tavoite on! Tämän lajin edessä olen nöyrä. Kiitos TuUL triathlon väki, mahtavaa porukkaa!

Share This!

Sunnuntaistoorit