Treenaten tulevaisuuteen

Aloitin jalkapallon kuusivuotiaana kotikaupungissani Kaarinassa pari vuotta vanhemman isoveljeni nappistenjäljissä. Jalkapallo oli pitkään se ykköslajini, mutta sen ohella harrastin myös teatteria, tanssia ja vähän yleisurheiluakin.

Rakastin jalkapalloa yli kaiken, en halunnut missata yksiäkään treenejä, kilpailuhenkeni oli uskomattoman suuri. Olin joka pelissä kentällä ja pelasin lempipaikallani, pakkina. Pelasin -94-95-tytöissä nuorimpana (-96). Kun aika koitti vanhemmille tytöille joko lopettaa tai siirtyä vaativampaan pelaamiseen, valmentaja kehotti minua menemään -96-tyttöihin. Siirtymä oli aluksi todella outo eikä pelaamiseen löytynyt enää samaa kosketusta. Pelasin vielä pari vuotta, kunnes lopetin noin 15-vuotiaana.

Teatterin harrastaminen on myös kulkenut pitkään elämässäni. Kun lopetin jalkapallon, aloin keskittyä enemmän siihen. Pääsin Koti-teatterin kolmevuotiseen teatterikouluun, joka valmistaa teatterikorkeaan. Sen myötä aloitin myös pianonsoiton. Nyt olen abi ilmaisulukiossa, mikä vie taas oman aikansa kaikkine teatterikursseineen.

Triathlon innostaa

Aloitin triathlonin vuosi sitten. Syksyllä 2013 olin eräs päivä kotona ja minulla oli älyttömän tylsää. Sitten iskä ehdotti, ehkä vähän vitsinäkin, lähtemään mukaan Turun Urheiluliiton triathlon-jaoston kuntopiiriin. Kun minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, lähdin. Ensimmäinen kuntopiiri sujui hyvin ja porukka oli mukavaa, eikä aikaakaan kun huomasin olevani päätäpahkaa menossa mukana. Aivan kuten isäni ja äitinikin.

Treenaaminen oli hauskaa ja osakseen tuttua. Juosta osasin jo tarpeeksi hyvin etukäteen. Pyöräilyssä ei vielä tarvitse tehdä muuta kuin pyörittää jalkoja ja sittenhän päästään lempilajiini, uintiin. En ollut aikaisemmin uinut, jopa pelkäsin sitä ala-asteella. Mutta triathlonin myötä uinnista on tullut yksi lempilajeistani, juuri haastavuutensa takia. Minulla on kaikissa lajeissa vielä kehittymisen varaa, ja joka kerta kun treenaa, täytyy pitää mieli mukana. Muuten menee treeni hukkaan.

Kisojen euforiaa

Ensimmäiseen kisakesään hirvitti mennä. Olihan minulla vain noin puoli vuotta treeniä takana. Selvisin kuitenkin elossa läpi molemmista sprinttimatkoista, niin Kiskossa kuin Joroisissakin. Ensimmäinen kisani Kiskossa sujui yllätyksekseni paremmin kuin osasin odottaa. En kokenut missään vaiheessa välikuolemia ja menin eteenpäin pää kylmänä. Vaihdot ja lajit menivät hyvin, otin iisisti uinnissa ja pyöräilyssä. Ja juoksun lopulla se iski: olen ihan oikeasti pääsemässä maaliin! Aikaisemmin olin vain tottunut juoksemaan kentällä pallon perässä ja nyt olin päässyt maaliin lajissa, mitä en koskaan ollut kuvitellut harrastavani sen haastavuuden takia.

Maaliin tullessa tunteeni oli fantastinen. Olin aivan äimistynyt, että kisa loppui, en tajunnut enää mistään mitään, harhailin vain itkien ja nauraen ympäriinsä etsien tavaroitani. Kisko oli juuri se kisa, missä tunsin maaliin tullessa urheilun euforiaa. Tunne oli aivan mahtava ja nyt viimeistään tiedän mistä euforiasta kaikki puhuvat.

Treeniä ja itsetutkiskelua

On ihana tunne taas päästä treenaamaan kunnolla monen vuoden jälkeen. Jalkapallonkin olisin saattanut aloittaa uudelleen, mutta otan sen niin tosissani, että en pystyisi pelaamaan sitä vaan huvikseen. Hyvä kun pystyn edes katsomaan futista telkkarista. Nyt kun asun kerrostalossa, desibelit ja stressitaso saattaisivat nousta niin korkealle, että möykkä kuuluisi naapuriin kaksi kerrosta ylemmäs. Joten ei enää jalkapalloa televisiosta.

Tulevaisuudessa on tarkoituksena satsata ainakin TTW-sprinttiin ja muihin kesän kisoihin, sekä parantua sisukkaasta nuhasta ja kurkku- ja hengitystieongelmista, jotka ovat hankaloittaneet treenaamista elokuusta asti. Niiden takia on täytynyt pitää kuukauden taukoa. Harjoittelu on nyt lähtenyt tahmeasti käyntiin, se on kyllä palauttanut minut maan pinnalle… Olen kuitenkin pystynyt jo harjoittelemaan enemmän tutkiskelemalla itseäni ja palautumista.